Ei saa huutaa!

Taas psykologit kertovat, miten aikuisen ihmisen tulisi aina pystyä hllitsemään itsensä. Ei saa huutaa ja pitää keskustella kauheasti. Pitää kertoa lapselle miksi näin, perustella niin että lapsikin ymmärtää. Jos mä huudan kurkku suorana, että nyt välittömästi autoon niin kuin olis jo tai myöhästytte koulusta niin eikö se ole vain tehokkaasti kerrottu ja perusteltu? Ei tarvitse toistaa enää sitä toista sataa kertaa niin kuin ehdin ennen sitä huutokonserttia.

Aikoinaan isännän kanssa sovittiin, että meidän lapsille ei huudeta ja näytetään lapsillekin mallia siitä, miten aikuisetkin keskustelevat asiat selviksi eivätkä raivoa toisilleen. Unohdettiin kaksi pikku juttua: a) Isäntä on normaali suomalainen mies. b) Kun mua alkaa vituttaa kuin pientä oravaa, vaikenen totaalisesti. Vuodet vierivät hiljaisuudessa kunnes opettelemme huutamaan. Ensin se oli jopa hieman pelottavaa ja nykyään suorastaan nautittavaa. Puhtaan punaisen huudon mukana kaikki negatiiviset höyryt pääsevät sisältä ilmaan pakahduttamasta sielua puristuksiin. Lapsetkin ovat oppineet huutamaan entistä tehokkaammin ja usein huuto päättyykin nauruun, kun mitättömästä valtavaksi paisunut asia palaakin mitättömään muotoonsa huudon mukana. Niin lapsilla kuin aikuisilla. Olenkin alkanut nauramaan, että sopisimme paremmin elämään temperamenttiseen italialaiseen yhteisöön kuin hiljaiseen kaiken nielevään suomalaiseen naapurustoon. 

Kun ihmiseltä on huuto kielletty, kiteytyy negatiivisuus usein helposti suoranaiseen ilkeyteen ja toisen tahalliseen satuttamiseen. Kun paha ilma ei pääse purkautumaan ulos, jää se kiertämään kostamisen ja katkeruuden viuhkana, joka ruokkii itse itseään lisää ja loputtomiin. Ollaan niin helvetin kehittyneitä henkisesti, että puretaan paha mieli treenaamiseen, käsitöihin, taiteeseen. Ja siellä se alla silti kytee. Kylmänä kuin kivi. Painaen sydäntämme alaspäin ja odottaen liekkiin humahdusta jälleen, Uudestaan ja uudestaan. Mutta ei saa huutaa! Hallitse itsesi, hillitse mielesi, pura asia kuten aikuisen ihmisen kuuluukin. Ja siellä se vaan kytee ja kytee. Loputtomiin. Pääasia, että näytämme ympäröivälle yhteiskunnalle kuinka hallittuja ja sivistyneitä olemme. Sivistyneet ihmiset eivät huuda. Onneksi olen juntti.

Oi läskini, kiiltävä taikavoimilla vahvistettu haarniskani.

Haluaisin niin kirjoittaa Oodin läskille. Oikein isolla O:lla. Läskin käsittämättömistä taikavoimista, Siitä, kuinka se rientää apuun sielunsa kadottaneen suojaksi. Ritarin haarniska vailla vertaa.

Läski suo suojaa, antaa voimaa jaksaa. Oikea strategisen harhautuksen maestro. Oi läski. On jokin niin pinnallinen asia, mihin itse keskittyä ja mihin ympäristö rakastaa keskittyä. Ei tarvitse tarttua olennaiseen. Voi kellua läskin hellässä huomassa, pehmeydessä. Ulkomaailma ei pääse sieluuni käsiksi haarniskani ollessa tarpeeksi vahva ja paksu. Sieluni voi rauhassa elpyä sotilaallisessa suojassa.

Mutta niin kuin taikavoimissa aina niin niin myös tässä kiiltävässä haarniskassa on varjopuolensa. On niin helppoa pysyä haarniskan varjoissa, että sieltä esiin astumisesta tulee aina vain vaikeampaa. On niin paljon helpompaa antaa turvalle periksi. Syöttää sitä. Tehdä siitä entistä vahvempi. Sulkea itsensä suojaan. Lopullisesti.

Jotkut meistä jäävät haarniskansa sisälle vangeiksi haarniskan solkien ruostuessa lukkoon. Edes haarniskan hakkaaminen nyrkein ei avaa enää solkia. Olet vain sinä itse. Pimeydessä. Ikuisesti. Toiset meistä rikkovat haarniskansa lopullisesti. Laittavat sen pienen pieniksi paloiksi ja tallaavat ne palasetkin jalkoihin. Mutta se on niin kovaa. Niin helvetin kovaa. Saadaksesi haarniskasi auki on sinun ensin revittävä sielusi auki. Vain sisältä voi lähteä todellinen parantuminen.

Hyväksytkö sinä? Missä kulkee raja? Uskallatko sinä sanoa sen ääneen?

Minä en. Joissain asioissa ei vain keskustella edes rajoista. Niitä ei ylitetä. Mutta meilläpä Suomessa keskustellaan. Ja ymmärretään. Ymmärretään niin perkeleesti. Ymmärretään pedofiilejä ja ollaan hiljaa ettei vaan heille tai heidän läheisilleen tule paha mieli. Kyllä meillä Suomessa ymmärretään aina heikomman päälle kävijää. Eihän sillä ole minkäänlaista väliä, että pedofiili on tuhonnut lapsen. Tuhonnut yhden viattoman sielun. Tuhonnut lapsen uskon maailmaan. Pedofiilin ei tarvitse edes viedä tekosiaan loppuun, kun se murskaa jo jotain niin kallisarvoista ettei kukaan voi korvata sitä. Ei ole törkeää ja vähemmän törkeää. On vain pedofiliaa, joka tappaa toisen ihmisen sielun. Runtelee sen.

Törmäsin tänään uutiseen, että kotikaupungissani on tuomittu mies useamman vuoden jatkuneesta pedofiliasta. Tästä uutisesta eksyneenä päädyin Facebook-sivulle, jossa julkaistaan tuomion saaneita pedofiilejä, julkiset oikeudenkäyntipaperit ja kuvat heistä. Ajattelin, että heitä on siellä vain muutamia. Järkytyin. Koin niin hirvittävää henkistä tuskaa selatessani listaa alaspäin, että minun oli pakko sulkea silmäni ja tulla pois sivustolta. Ei siellä ollutkaan ihan vain muutamaa. Jos maailma oli paska minun lapsuudessani, kuinka paskaan maailmaan minä ole tyttäreni synnyttänyt? 

Mikään ei ole enää pyhää. Kaikkia täytyy ymmärtää ja tukea. Paitsi niitä lapsia, jotka telotaan loppuelämäkseen. Yhteiskunnan antama tuomio pedofiliasta on niin mitätön, että se kertoo uhrille vain yhden asian: "Oikeastaan tämä on ihan okei, on ihan okei olla pedofiili ja toimia sen mukaisesti. Sun täytyy nyt pyytää siltä kiltiltä sedältä/tädiltä ilkeitä ajatuksiasi anteeksi, koska yhteiskuntakin sanoo, että tää homma on nyt ihan okei. Okei?" Se on vähän niin kuin eräs ex-poikaystäväni aikoinaan tokaisi: "Älä vaan säkin sano, että sut on yritetty raiskata tai on raiskattu. Niin on kuule melkein jokainen muukin mun tuntema tyttö jossain vaiheessa itkenyt samaa laulua. Se on kuule ihan normaalia, että sillä ei kuule säälipinnoja tule." Meidän yhteiskunnassamme on normaalia olla raiskattu tai pedofilin uhri. SE ON NORMAALIA.

Minä muistan, kun olin ala-asteella oleva lapsi ja naapurin setä yritti kännissä raiskata. Luojalle kiitos pääsin ajoissa karkuun. Minut oli jo silloin koulutettu sopivan nöyräksi tähän yhteiskuntaan ja luulin tapahtuneen olevan minun syytäni. Niinpä päätin salata asian. Hävetti, kun olin aiheuttanut itselleni tällaista. Jäin kotona kuitenkin kiinni, koska paitani napit olivat lennelleet naapurin sedän aviopedin koristeiksi. Yritin valehdella tapelleeni naapurin pojan kanssa. Ei mennyt läpi. Pakko oli tunnustaa kuinka paha olin ollut. Minulle ilmoitettiin, että asia ei ollut minun syyni ja tästä ei keskustella enää ikinä. Eikä keskusteltu. Naapurin setä jatkoi elämäänsä naapuritalonyhtiössä. Minä hipsin autotallien takaa varovasti kouluun etten vain törmäisi häneen. Ja niin minä hipsin vapaa-aikanikin. Pelkäsin niin helvetisti. Ja häpesin. Miten helvetissä olin mennyt aiheuttamaan tämän tilanteen? Niin minä pelkäsin yli 25 vuotta pääsääntöisesti kaikkia 50-vuotta vanhempia miehiä. Tiedätkö millaista on olla töissä kahden juuri sopivaan ikähaarukkaan sopivan miehen kanssa, vakuutella itselleen, että se on ihan okei, ei se tee mitään ja tarkkailla samalla kuitenkin pelko perseessä koko ajan, että jos se kuitenkin. Lapsen pelko jäi elämään minuun. Se tarttui kiinni mustan savun lailla, eikä suostunut päästämään irti. Mutta ei se mitään. Naapurinsetä varmaankin katui asiaa, eikä varmaan yrittänyt tehdä samaa koskaan kenellekään muulle lapselle. Eihän?

Aikani minä pelkäsin. Väistelin kosketusta. Koin valtavaa ahdistusta kaikista niistä miehistä ja pojista, joiden mielestä on okei lääppiä, tökkiä ja puristella kehittyvää lasta, tyttöä, teiniä ja lopulta nuorta aikuista. Kaikista niistä miehistä ja pojista, jotka kokevat oikeudekseen huomautella kehittyvän lapsen, tytön, teinin, nuoren aikuisen ulkonäöstä. Tehdä jatkuvia seksuaalisia vihjailuja, naljailua. Alle 15-vuotiaan esimiehestä, joka käski istua polvelleen ja sitten esimies kertoi kuinka viettää vapaa-aikansa Thaimaassa maksullisten naisten kanssa. Opin kulkemaan hartiat suljettuna rintojeni ympärille, selkä hieman kumarassa. Seiniä pitkin. Kävele tuossa kohti mutka - silloin sen käsi ei yllä suhun. Opin ennakoimaan tilanteita. 

Jossain vaiheessa viha nousi. Se nousi niin kovaa ja korkealle. Mutta en minä siltikään uskaltanut. Ja niin musta savu pysyi minussa. Pinttyneenä ihoni pintaan. Kerran minun vihani pääsi irti. Se leimahti silmissäni punaisena utuna peittäen näkökenttäni. Melkein 15 vuotta mustan savun tulon jälkeen minä ensimmäisen kerran leimahdin. Ja minä vastasin minun psyykkisen ja fyysisen koskemattomuuteni loukkaukseen väkivallalla. En ollut uhri. Vaihdoin valta-asemaa. Olin kuulemma hullu ämmä, Mutta minä sain psyykkisen ja fyysisen koskemattomuuteni jollain tavoin takaisin. Pientä hyvitystä.

Musta savu ei vain valitettavasti irtoa. Minä olen halunnut kirjoittaa tämän tarinan niin kauan ja niin hartaasti. Mutta en minä ole voinut. Minähän voisin loukata muita ihmisiä kertomalla tarinani. Minähän voisin aiheuttaa. Niin. Mitä minä voisin sellaista aiheuttaa, mitä minä en ole tässä tarinassa vielä kokenut? Ehkä minä voisin aiheuttaa mustan savun irtoamisen. Viimeinkin. Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ehkä tämä jumalaton möykky minun nielussani katoaisi. Menisi pois. Ei tukahduttaisi enää ääntäni. Antaisi minun olla minä. Vain minä.

Kun minä pelkään, en minä voi kirjoittaa.

Niin. Siinä se on. Elämisen sietämätön syvyys ja keveys. Aina, kun uskallan repäistä yhden pelottavan syvyyden auki, tunnen kuinka keveys nousee kuplivana kuin shampanja pulputen silkkaa elämäniloa. Mutta ensin minun on mentävä syvyyksiin ja revittävä itseni auki. Uskallettava, vaikka pelottaa niin saatanasti. Ja aina sieltä nousee myös uusi syvyys. Musta aukko, joka nielaisee minut ahdistavalla tuskallaan. Ja minä nielen aikani sitä, sitä tukahduttavaa mustaa savua, joka lukitsee nieluuni möykyn, vie ääneni ja kietoo sieluni pelkojen pieniin lokeroihin,

Minulla on tarve kirjoittaa, kirjoittaa julkisesti, kertoa tarinani, kertoa sieluni taulusta, sen väreistä, huutaa maailman epäoikeudenmukaisuutta vastaan, mutta minä pelkään. Minut on opetettu pelkäämään, pelkäämään toisten ihmisten loukkaamista, pelkäämään vanhojen asioiden esiin kaivelua, pelkäämään konflikteja, pelkäämään niin saatanasti, että varmasti pysyisin omassa lokerossani.

Suuttumus pelastaa minut. Se saapuu kuin kiiltävä-haarniskainen ritari suoraan pilvistä, kihahtaa suoniini ja saa minut suuttumaan, nousemaan adrenaliinin virtaan. Pelot häviävät ja on vain vimma, pakottava tarve tehdä niin kuin minun kuuluu. Kirjoittaa. Silti pelko on rajoittanut minua. Piirtänyt selkeitä rajoja teksteilleni. Mitä minä voin sanoa. Kenestä minä voin sanoa. Mitä minä voin kertoa niin ettei asia yhdisty keneenkään ihmiseen. Vaikka asiat olisi faktoja. MUTTA KUN ihmiset voivat loukkaantua, voivat synnyttää myrskyn ja uittaa minut siihen mukanaan ryvettymään ja haukkomaan jälleen kerran syvyyksissä happea epätoivon vimmalla.

Minä niin pelkään myrskyjä. Minä niin nautin suvannoista. Olen oikein opetellut etsimään niitä, kun ne ovat olleet mustan savun keskellä niin hukassa minulta. Edes yksi pieni hetki, suvanto, piti minut aina pinnalla monta päivää, viikkoa. Nyt minä olen niin taitava jo, että useimpina päivinä pääsen siirtymään suvannosta suvantoon. Veden läikehtiessä auringossa pehmeänä ja lämpimänä hyväillen ihoa. Tuudittaen lempeyteensä. Minä niin pelkään hajottavani minun seesteisyyden maljani. Mutta musta savu on saavuttanut minut taas. Ja ehkä minä pääsen siitä eroon, jos minä teen tämän. Kirjoitan.

Rauhaisassa Symbioosissa.

Kerran minä kävelin hevosen kanssa. Ihan vierekkäin. Vieretysten. Yhdessä. Ilman naruja. Ilman fyysisiä kuminauhoja. Ja niin me kävelimme yhdessä kohti tarhoja. Levollisina ja tyyninä. Niin tyytyväisinä. Silloin sain kuulla kuinka näytimme olevan keskenämme Rauhaisassa Symbioosissa. Hieman hämmennyin. Sitten ilostuin. Ihastuttavaa. Näitä sanoja voin helliä sielussani. Silitellä niitä ja nauttia mieleni kuvissa tuon hetken uudelleen.

Tänään minä työskentelin nuoren tamman kanssa. Pikku-hiljaa alkoi hymyilyttämään. Voi kuinka minä muistan nämä ajat. Siinä oli Rauhaisat Symbioosit kaukana. Mutta sieltä se yhteinen polku löytyi. Kaiken sen taiteilun keskeltä. Hösläämisen keskeltä. Sen keskeltä, kun 400 kiloa yrittää kiivetä syliini tai pakittaa maan ääriin. Jostain sieltä se vain tuli. Rakkaudesta. Yhdessä elämisestä. Niistä hetkistä, kun kirosin ja itkin. Kirosin ja itkin uudestaan. Ja uudestaan. Oli päiviä ja viikkoja, kun en kyennyt kiipeämään edes selkään. Olimme niin eksyksissä. Yksinkertaisetkin yhteiset merkit kadottivat merkityksensä. Kaksi onnetonta kahdelta eri planeetalta survottuna samaan paikkaan ja aikaan ilman yhteistä kieltä. Möngerrystä. Muistan vieläkin kuinka istuin selässä kyynelten pursutessa väkisten ulos suljetuista silmistäni. Päätin luovuttaa. Niin monta kertaa. Ja niin minun sielunkumppanini katsoi minua taas silmiin. Surullisena. Eksyksissä. Minä katsoin takaisin. Surullisena. Eksyksissä. Itkien. Huoaten syvään hartioiden painuessa kumaraan. Mitä minä tekisin sinun kanssasi? Ja niin sinä ojensit turpasi minua kohti, puhalsit lempeästi kasvoilleni. Ojensit itsesi minulle. Ja niin siinä aina kävi. Ja käy. Henkisesti poimit minut kainaloosi ja löydän itseni halaamasta kaulaasi ja nojaamasta rintaasi. Ja niin me yhdessä nousemme ja löydämme aina ilon. Ilon, rakkauden ja lempeyden. Sielujen virttyneet säikeet kurottautuen toisiaan kohti. Kietoutuen. Kietoutuen joksikin niin kauniiksi. Rauhaisaksi Symbioosiksi.

Facebook-sivut blogille

Inspiraatio iski ja sit ne oli pakko perustaa. Nyt on sitten blogilla omat Fb-sivut. Toivottavasti niistä tykkää kohta joku muukin kuin vain minä.

https://www.facebook.com/taivutuksia

Itsensä korottamisen jalo taito.

Olen tässä sivusta seuraillut, miten kevein mielin ihmiset kävelevät toisten päällä. Rusentaen heitä. Pistäen kaikki alle jäävät köyristämään selkiään, vetämään olkapäät sisään kuin pienen pienet kilpikonnat, jotka yrittävät suojata kalleimman aarteensa ulkopuolisen maailman julmuudelta. Kovasti olen yrittänyt seurata objektiivisesti musertajien käytöstä, kuunnella heidän taustojaan, ymmärtää miksi. Vaikka suurennuslasiakin olen yrittänyt käyttää, ei ymmärrykseni ole kasvanut. Mikään ei anna oikeutusta heidän käytöstään: ei huono lapsuus, ei fyysiset vammat, ei mitkään elämän vaikeudet. Ihmisen sielun koskemattomuus pitäisi olla yhtä pyhä kuin fyysisenkin. Ehkä he ovat vain niin kylmiä. Ehkä he kokevat olevansa oikeutettuja. Mutta mikä ihme saa ihmisen kokemaan oikeutenaan korottaa itseään toisten musertamisen kustannuksella?

Ennen vanhaan koin raivoa ja vimmaa, uhosin ja kaiken tämän jälkeen siirryin huonoon omatuntoon. Joku kertoi kuinka musertaja olikin jollain tapaa kärsijä ja minä koin huonoa omatuntoa, koska en ollut ymmärtänyt hänen kärsimystään. Kaipa minusta on tullut kylmä ja kova, mutta ei toimi enää. Kenelläkään ei ole oikeutta korottaa itseään toisten musertamisen kustannuksella. Ei kenelläkään.

Meillä on taipumuksena tukea musertajia, antaa heidän kasvattaa itsensä korottamisen jaloa taitoa. Tunnetun suomalaisen sisun omistajat eivät uskalla sanoa musertajille edes yksinkertaista ei -sanaa. Saati sitten sanoa heille vastaan. Tai pistää musertajia vastuuseen siitä, mitä he ovat sanoneet ja tehneet. Olkoot kyseessä niin henkilökohtaiset asiat tai virkaan liittyvä rike. Pelätään ristiriitaa ja ollaan hiljaa. Vedetään olkapäät vielä syvemmälle eteen ja alas, köyristetään selkää niin että rintaranka menee niin karmeaan suppuun ettei happi kulje. Ahdistaa niin saatanasti. Mutta pitää muistaa ymmärtää musertajaa. Ja ai niin, musertajastahan voi olla hyötyä vielä joku päivä jollain tavalla. Musertajahan voi vaikka suuttua, kun se ei voikaan toimia haluamallaan tavalla. Ja silloin se ei enää tykkääkään sinusta. Miten senkin voi kestää? Joku ei pidä sinusta. Suomalainen sisu musertuu kuin etanan kuori itsensä korottamisen jalon taidon alle.

-t-

Aina täytyy antaa mahdollisuus.

No ei tarvitse.

Jokainen meistä valitsee omat polkunsa. Välillä voi poiketa toiseen suuntaan ja taas jatkaa toisaalle. Polku on kuin pieni suomalainen polveileva joki, joka kiertelee ja kaartelee, muodostaa pieniä koskia, suvantoja, elämän kokemuksia. Kukaan meistä ei kykene elämään toisen polkua. Tai rakentamaan sitä. Jokainen tekee omansa. Oman näköisensä.

Olen vakaasti sitä mieltä, että jokaiselle pitää antaa mahdollisuus. Kerran. Jotta elämä ei olisi niin pirun kovaa niin toinenkin mahdollisuus on aina annettava. Ja siihen ne sitten loppuivatkin. Jos kuvaamme elämää polkuna ja mahdollisuutta polun käännöksenä uuteen suuntaan, miten helvetissä polku voi jatkua, jos ihminen vain yrittää samaa ovea kerrasta toiseen? Tuhoaa annetun mahdollisuutensa ja jää odottamaan uutta. Ja uutta. Ja uutta. Hakkaa päätään seinään. Mahdollisuuden antaja hakkaa vielä lujempaa. Hajottaa siinä sivussa itsensä. Mahdollisuuden saaja ei hajoa. Hän tietää, että saa aina uuden mahdollisuuden.

Mahdollisuuksien toistuessa loputtomana kulkueena polku ei jatku. Ihminen ei kehity. Jää junnaamaan samalle henkiselle kehitysasteelleen. Mutta miten käy, kun toisesta ryssimisestä ovi sulkeutuu? Ei avaudu enää. Polun kulkijan on tehtävä päätös kulkea toiseen suuntaan, luoda polulle uusi suunta. Siellä, toisessa ajassa, toisessa paikassa, kulkija voi saada taas erilaisen ja uuden mahdollisuuden. Kulkijan tehtäväksi jää ottaa joko mahdollisuus vastaan tai ryssiä se taas. Mutta polun on jatkuttava. Kulkijan on vain valittava omalle polulleen suunta.

Kukahan tuokin luulee olevansa?

Olin ollut juontamassa, kun kaksi naista oli keskustelleet katsomon laidalla keskenään. Olivat siinä keskenään ihmetelleet kukahan tuokin nainen luulee olevansa ja mitä se tekee tuolla juontamassa. Olivat sitten saaneet keskenään pääteltyä. Tosin hyvinkin virheellisen lopputuloksen, mutta pääasia, että rouvat olivat olleet tyytyväisiä. Olisivatpa he olleet niin reippaita, että olisivat tulleet ihan minulta itseltäni asiaa kysymään. Olisivat saaneet hyvinkin selkeän vastauksen: Minä. Minä olen minä.

Se on niin kummallinen kysymys. Kukahan tuokin luulee olevansa? Aikoinaan eräs musiikinopettaja sanoi minulle, että sinussa asuu kaunis ääni, mutta sinä pelkäät. Niin. Niin minä pelkäsinkin. Minä pelkäsin kysymystä: Kukahan tuokin luulee olevansa? Minä olen kuullut koko ikäni sitä kysymystä. Milloin se tuli esille isoissa asioissa, milloin pienissä. Aina se vain sieltä pullahti ilmoille: Kukahan sinäkin luulet olevasi? Vuosien kuluessa kysymys iskostui takaraivooni. Minä en voinut tehdä asioita, koska joku olisi voinut uskoa minun luulevan itsestäni liikoja. Pitävän itseäni jotenkin vallan erikoisena. Parempana kuin muut. Niin minä pidin musiikinopettajan sanatkin kalliina aarteena sisälläni. Joku uskoo, että minussa asuu kaunis ääni. Joku uskoo minuun. Voi kuinka kallis aarre se onkaan.

Nyt tunnen olevani niin vapautunut. Onnellinen. Huumaantunut omasta vapauden tunteestani. Minä voin olla vapaasti minä. Iso-ääninen, helposti innostuva, impulsiivinen, herkästi tunteensa näyttävä ja vaikka mitä. Ja sitten vielä vähän lisää. Rakastan lapsiani. Rakastan joka ikistä koiraa, joka ikistä hevosta. Näyttäviä kynsiäkin minä rakastan. Ja räiskähteleviä hiuksia. Rakastan laulaa kasaribiisejä. Nuotin vierestä tietenkin. Jankuttaen yhtä ja samaa kertosäettä, kun enempää en muista. Rakastan nauraa. Laulaa elämäniloni ilmoihin. Rakastan olla vapaasti minä.

Kuinka kukaan voi olla niin julma, että vaatisi toista olemaan jotain vähemmän kuin onkaan? Kuinka kukaan voi vähätellä toista kysymyksellä "Kuka tuokin luulee olevansa"? Mutta sekin täytyy hyväksyä. Jotkut ihmiset ovat niin pienisieluisia, että he haluavat lintata ympäristönsä. Vähentää kaiken muun arvoa voidakseen itse paremmin. Kuinka surullista. Olla itse tyytyväisempi olemalla toiselle julma. Surullisia hahmoja. Vuodet ovat opettaneet minut ymmärtämään sanonnan: "Täytyy oppia jättämään omaan arvoonsa."

Minä olen minä ja minä nautin siitä.

HANKI ELÄMÄ!

Inhoan draamaa. Inhoan vielä enemmän melodraamaa. Inhoan teatraalisuutta. Inhoan kohtauksia. Ja aina vaan uudestaan ja uudestaan joudun niihin. Miksi hemmetissä mua ei voi jättää rauhaan? Hankkikaa oma elämä ja antakaa minun elää omaani.

Vuodet ovat opettaneet kohauttamaan olkapäitä, puhaltamaan syvään ilmat ulos. Helpottaa kummasti kettuuntumista. Minun aikani on liian kallista tuhlattavaksi. Olen tuhlannut sitä vuosien varrella jo liikaa. Aivan liikaa. Olen tuhlannut kuin ikuisesti rikkauksissaan uiva kroisos aikaani pohtimalla, mitä minä tein väärin, olenko sanonut pahasti, olenko tehnyt pahasti, kuinka olen voinut olla niin paska ihminen. Ja aivan turhaan. Olen seurannut vierestä ystäviä, jotka vain kohauttavat olkapäitään ja jatkavat matkaa. Minä en ole kyennyt. Ensin piti menettää viittä vaille kaikki ennen kuin opin. Mutta minä opin. Minä osaan. Katsokaa kuinka olkapääni nousevat kevyesti ja valahtavat takaisin alas kevyen henkäyksen kera. Minä osaan. Minä osaan luopua. Minä osaan antaa periksi. Minä osaan keskittyä olennaiseen. Omaan elämääni.

Opin kohauttamaan olkapäitä, mutta edelleen minua jäi askarruttamaan. Miksi joidenkin ihmisten on vain pakko järjestää kohtauksia? Miksi heidän on pakko kylvää ympärilleen negatiivisia aaltoja, jotka pyritään pitämään vielä tekohengitykselläkin elossa? Loppujen lopuksi päädyin jonkinlaiseen lopputulokseen. Joko henkilö haluaa huomiota tavalla tai toisella tai sitten henkilöllä on liikaa aikaa miettiä asioiden, tapahtumien ja sanomisten mahdollisia tarkoituksia. Ratkaisu kumpaankin on: HANKI ELÄMÄ! Kun olet aktiivinen ja omaat ihan ihka oman elämän, on sinulla niin paljon tekemistä ettet ehdi pohtimaan turhia. Kun olet aktiivinen ja nautit elämästäsi, on toissijaista saatko paljonkin huomiota. Elämällä, kun ei ole tapana vain pyöriä yhden navan ympärillä. Kumma juttu, mutta niin se vain on.

Yleisesti ottaen en millään voi käsittää, että miten jotkut jaksavat olettaa muilla aikuisilla ihmisillä olevan aikaa ja energiaa toisten turhan päiväiseen loukkaamiseen tai toisia vastaan juonitteluun. Ainakin allekirjoittaneella teettää ihan omiksi tarpeiksi töitä pysyä oman elämän syrjässä kiinni yhden päivän kerrallaan, aamusta iltaan. Riittää sitä menoa ja vauhtia niin paljon, että välillä tuntuu kuin roikkuisin ilmassa leijuvan A4:n laidassa ja olen tippua hetkellä millä hyvänsä. Hengästyneenä yritän roikkua mukana. Parhaina päivinä onnistun kiipeämään tuulessa viipottavan paperi-arkin päälle ja saan jopa kammettua sen päällä itseni pystyyn ja noina hetkinä voin hetken nauttia auringosta ja tuulesta kasvoillani. Siihen asti kunnes seuraava tuulenpuuska saa minut melkein taas lennähtämään alas arkiltani. Mutta se on minun arkkini. Tuulen riepotellessa arkkiani ohitan ihmisiä, tapahtumia, elämää. Yritän etsiä kaikesta vastaantulevasta sen oman kauneuden. Hohdon. Nauttia siitä. Muistaa sen. Vaalia. Mutta joskus on vain pakko kohauttaa olkia. Hengähtää.

Toisaalta voisi pohtia vanhaa sanontaa "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan." Jos ihmisen sielu rappeutuu, näkeekö hän ympärillään muuta kuin rappeutumista, harmautta, kylmyyttä? Mutta siihenkin toimii sama lause: HANKI ELÄMÄ! Hanki positiivisia asioita. Näe taivaan sini. Näe metsän villiheinän sävyt auringossa, näe niiden elegantti tanssi tuulessa. Näe kuinka villiheinän peittämä mäki johtaa suoraan taivaan sineen. Riivi ne harmaat naarmuuntuneet lasit, jotka kääntävät katseesi vain omaan napaasi, pois päästäsi ja näe ympäristösi. Minä en sitä voi tehdä puolestasi. Kukaan ei voi tehdä sitä puolestasi. Vain sinä. Vain sinä voit hankkia itsellesi elämän. HANKI ELÄMÄ!

Itsesäälissä möyrimisen ihanuus.

Ai, että se on ihanaa. Kuin neljännes kilon levy Fazerin sinistä. Makeaa, paksua ja suussa sulavaa. Ja jossain vaiheessa lentää yrjö. Mutta sen hetken. Ai, että. Itsesäälin ihanuus. Kauneus. Tunnen möyriväni siinä joka ikisellä kilollani. Kuin sulaneessa suklaassa. Piehtaroin. Joka ikisellä syyllisellä solullani. Joka ikisellä solulla, joka tekee minusta huonon äidin. Huonon vaimon. Huonon ihmisen. Huonon eläimen omistajan. Epäonnistujan. Ihmisen, joka ei pärjää edes tavallisessa harmaatakin harmaammassa arjessa.

Ja sitten nousen.

Ei ajatuksia.

Se tyhjä hetki. Se tyhjä tunti. Se tyhjä päivä. Ei vaan jaksa. Tänään minä en jaksa.

No, mikä on vialla? Ei, ei mikään ole vialla. Tänään minä en vain jaksa. Tänään minä haluan vain syljeskellä kattoon. Muistatteko sen vanhan sanonnan? Maata selällään ja syljeskellä kattoon. Suomalainen ilmaisu ajatuksesta, jolloin ei jaksa kuin maata paikoillaan ja tuijotella tyhjyyteen. Jotenkin se vain on niin paha asia nykyään. Olla hetken toimeton. Tyhjä.

On niin hieno asia joogata, meditoida, olla suoranainen henkistymisen ruumiillistuma. Mutta täytyy olla aktiivisessa tilassa. Minä kävin tänään joogassa. Olen käynyt tänä vuonna siellä 174 kertaa - eikö se riitä? Niin kertoi salin avainkortin tallennukset. Olenhan nyt todistanut olevani aktiivisesti henkistynyt. Minä olen niin aktiivinen ihminen. Mutta myös niin henkistynyt. Haista home. Haistata se myös henkistyneisyydellesi.

Miksei sitä joskus saisi olla vain aivoton tyhjäntoimittaja? Tyyppi, joka istuu valuen tuijottaen tyhjyyteen ilman ajatuksen ajatusta. Ei ajatustakaan edes taivaan kauneudesta tai ruohon vihreydestä. Tai siitä, kuinka monta oksan kohtaa on kattopaneloinnissa. Täysin tyhjä. Tyhjä mieleltään, tyhjä keholtaan. Miksi se on nyky-yhteiskunnassa niin helvetin väärin?

 

Hyvää äitienpäivää 2014!

Hyvää äitienpäivää 2014. Turpa kiinni ja lopettakaa kitinä. Nauttikaa. Olette hengissä. Nauttikaa äitienpäivästä 2014.

Sain kiukkuisen masentavaan päivääni herätyksen Facebookista: Kuva tyhjästä sairaalahuoneesta ja repusta kuvatekstillä koti muutaman päivän ajan. Äitienpäivä siinä perheessä on hieman ankea. Äiti on taistelu-erässä numero 175 syöpää vastaan. Minä olen hengissä, perheeni on hengissä, lapseni ovat terveitä pientä varmaankin isältä perittyä vitipäisyyttä lukuunottamatta. Ollaan tyytyväisiä ja juhlistetaan rakkautta.

Sain tuskastella viime yön nikamalukon kiukutellessa. Ajelin päivän ikkuna auki vesisateessa auton lämppärin irtisanottua sopimuksensa. Lapsi huutelee takapenkiltä, että eikö äiti millään voitaisi sulkea ikkunaa. Ei voida. Samalla kuulostelen, mikä kohta autosta on hajoamassa seuraavaksi. Vituttaa. Sain tänään kuulla ikävistä puheista itseäni kohtaan. Paha mieli - kuinka joku voi kuvitella minua pahantahtoiseksi? Sain tänään puhelun, joka kaivoi esiin kipeitä asioita ja jouduin käymään puhelun tyttäreni kuullen. Ahdistaa. Kuulin kuinka aikuiset ihmiset ovat olleet taas tyhmiä. Harmittaa. Sain tänään kirjeen, jonka sisällön tiedän olevan ikävän. En enää jaksanut ajatellakaan kirjeen avaamista. Asettelin sen kirjahyllyyn odottamaan maanantaita. Itku silmässä vilkuilin kirjahyllyyn kuorta. Vastaan tuli tuttu tunne: En jaksa. En jaksa yhtään enempää. Eikö tämä koskaan lopu? Eikö joskus voisi tulla se auringon paiste ja valaista kaiken - joka ikisen pölyttyneimmänkin nurkan?

Tauon tullessa livahdan tottuneesti Fb:n. Liu'utan hetken uusimpia tapahtumia alaspäin kunnes pysähdyn kuin seinään. Kuva sairaalahuoneesta. Repusta sängyllä odottamassa. Luen äidistä, joka jatkaa äitienpäivänäkin sissisotaa syöpää vastaan. Voi, että minä osaan kettuuntua turhasta. Mieleen nousee kuva viikolla kuvatusta videosta. Videosta, jolla juuri terveen paperit saanut entinen syöpäpotilas nauttii koiransa kanssa ensimmäisistä agilityradoista. Videota siitä puhtaasta ilosta ja onnesta. Itkustani ystäväni kokemasta onnesta. Miten turhaa minun kiukutteluni onkaan. Kuinka turhamaista minun harmistumiseni onkaan. Minun pitäisi pitää turpani kiinni ja silmäni auki. Nähdä minun tyttäreni, minun mieheni, oma terveyteni. Todellä nähdä ja iloita joka hetkestä.

Ei ole niin kauaa aikaa, kun itsekin katselin niitä tyhjiä sairaalavuoteita. Kipujen täyttäessä mieleni oli vuode milloin päivystyksen käytävällä, milloin osastolla, milloin leikkurissa, milloin heräämössä. Taistelin vuosia tuntematonta vihollista vastaan. Välillä luulin tulevani hulluksi. Olin elämän rajamailla kivun kanssa - kivun, jota kesti juuri ja juuri arjessa kunnon pillerimäärällä - kivun kanssa, jota kesti sen juhliessa vain ja ainoastaan helvetillisellä pilleri- tai piikkimäärällä pimeässä huoneessa. Taistelun lopuksi sain kuulla, että olen hengissä vain kiittäen jumalatonta tuuria. En koskaan ollut ajatellut kuitenkaan kuolevani. Järkytys, shokki. Tuntui kuin sielu olisi värähdellyt poikki viimeisiä heikkoja säikeitään. Mutta minä selvisin. Nyt kolottaa milloin polvea ja milloin selkää, mutta minä olen terve! Minä en ole kuolemansairas! Minä olen terve! Minä saan elää! Miksi hemmetissä minun täytyy sitten kiukutella?

Hyvää äitienpäivää 2014. Nauttikaa joka ikisestä pienestäkin elämän säikeestä. Ne ovat arvokkaampia kuin me ymmärrämmekään. Joka ikinen. Hyvää äitienpäivää 2014.

Wau! 2 000 käyntiä rikki!

Uskomatonta, mutta totta. Hieman on sanaton olo: Alle kaksi viikkoa ja yli 2 000 käyntiä blogissa. Villeimmissä ajatuksissa ajattelin kävijöitä olevan max 200 - vuodessa. Vaikka kirjoitankin niin sanotusti itselleni, toivoin tottakai jonkun haluavan lukea tekstejäni ja nauttivan niistä. Tunnen juurikin ylionnistuneeni ;) Kiitos kaikille, jotka jaksavat lukea sepustuksiani.

Eksyksissä nuoruudessa.

Muistatko millaista oli olla eksyksissä nuoruudessa? Minä muistan. Puhuimme tänään erään valmennettavani kanssa siitä kuinka helvetin eksyksissä nykynuoret tuntuvat olevan. Terminä taisi toimia "kaulaansa myöten hukassa". Vertailimme siinä keski-ikäiset täti-ihmiset omaamme ja nykynuorten nuoruutta ja totesimme, että vaikka me olimme eksyksissä niin ei me kyllä näin hukassa oltu. Jäimme pohtimaan, miksi näin, kun samassa puhelimeeni napsahti maili Facebookista, että eräs nuori on merkinnyt minut kirjoitukseensa. Alla oleva viesti sai älymme välähtämään. Ymmärsimme, mikä on vialla.

"Tänään tajusin, että mulla on mahtavia ja kärsivällisiä ihmisiä ympärillä. Ihmisiä, jotka jaksaa kuunnella, tai ainakin esittää kuuntelevansa, mun jatkuvaa ja joskus ehkä vähän lapsellista kitinää ja valitusta joka vitun asiasta, siitä miten mikään ei ikinä oo hyvin ja vaikka oiski ni ei kyl oikeestaan oo.
Yks yrittää puhuu mulle järkevästi, korjaa aina mun koiran ja saa mut aina jotenki jollain tapaa hetkeks ryhdistäytymään ja oikeesti tekemään valittamisen sijaan. Toinen piristää mun päivää yksittäisellä "vittu mikä pelle" kommentilla ja saa mut hetkeks ajattelemaan järkevästi pelkällä katseella. ..."

Ymmärsitkö sinä? Meidät tämä herätti. Se on pieni asia, mutta ei enää ollenkaan itsestään selvää tai takuuvarmaa. Kun olen nuoren kanssa, olen juuri siinä hetkessä juuri häntä varten. Yritän kuunnella, kommentoida, ymmärtää - unohtaa jo omat jäykistyneet täti-ihmisen puritaaniset ajatukset ja yrittää ymmärtää nuoren ihmisen tunteita. Muistaa millaista se oli. Eilen illalla minä muistelin. Alkoi hymyilyttämään niin helvetisti. Nauru purskahteli pintaan. Tarinoita, mitä ei kerrota puolison kuullen.  Saman tien tulee taas mieleen Mariah Careyn laulamana mieleen biisi: "Can't live without you" ja tanssi baarimikon kanssa baaritiskillä. Ai jumalauta. Oli muuten yksi elämäni parhaita iltoja. No, ainakin siihen asti, että kaveri yritettiin raiskata uimarannalle. Semmoista se on. Juhlan kärjestä murheen aaltoon. Ilman kokemuspinta-alaa uusien tilanteiden ja tuntemusten oppimista ja prosessointia.

Muistelimme omaa nuoruuttamme. Meillä oli aina joku. Joko aikuinen tai toinen hieman vanhempi nuori. Vaikka elämä oli välillä ahdistavaa, oli aina joku tuki ja turva. Joku, joka jaksoi kuunnella. Eikä vain kuunnella, vaan keskustella asioista. Keskustella niin että se kuunteleva osapuoli voi myös sanoa täräyttää suoraan, miten asiat ovat. Sanoa ja kolauttaa lujaa, eikä vain mumista tyynnytteleviä äännähdyksiä osoittaakseen sujuvaa ymmärrystään ja myötätuntoaan ettei vain nuori suutu ja lopeta puhumistaan. Herättää ajattelemaan, analysoimaan itseään, tekemään itse itselleen jotain, eikä käkättää säännöistä ja kuinka pitäisi toimia. Kyllä me kaikki tiedämme säännöt ja kuinka pitäisi toimia. Joskus jokainen meistä tarvitsee vain yhden lämpimän halauksen. Ei mitään sen kummempaa. Jonkun vain täytyy avata syli.

Kun tarkemmin aloin pohtimaan niin aihettahan on pyöritelty kaveripiirissä jo viikkotolkulla - oltu huolissaan omista lapsistamme ja heidän tulevista vuosistaan. Miettineet sitä, miten nykynuoret ovat yksin, jos omat vanhemmat eivät ole valmiita elämään mukana lapsensa nuoruudessa. Miten nuori tarvitsisi aina muitakin tukihenkilöitä eikä vain omat vanhemmat, mutta miten usein nykyään ne vanhemmat ovat ainoat, jotka ovat tarjolla. Ja vanhemmatkin osaavat olla niin näppäriä, että palvelevat alaikäisiä kersojaan alkoholin kuskausta myöten. Tehdään viinan ottamisesta turvallisempaa, kun on oikein äidin ostamaa.

Ei sen kuuntelevan korvan tarvitse olla aikuinen. Kuka tahansa kuunteleva ja sydämensä avaava ihminen käy oikein hyvin laatuun. Aina ei tarvitse puhua asiaakaan. Jauhaa ja inttää vaikka sukkahien väristä, mutta olla läsnä. Olla läsnä.

Tosin. Vaikea sinne kotiin sen tietokonepelin sisälle on kenenkään tulla kuuntelemaan. Ehkä siinä on se vanhemman rooli: Saada lapset ulos maailmaan.

Ammatinvalintavaikeuksia.

Säännöllisin väliajoin käyn pohtimaan tulevaisuuttani. Mikä minusta tulee isona? Toimin ammatikseni agilityvalmentajana ja eläinrefleksologina eli eläinvyöhyketerapeuttina. Takataskussa on vielä klinikkapäivää vaille valmis eläinhomeopaatin ammattitutkinto. Mutta edelleenkin. Mikä minusta tulee isona?

Jos olisin nuori ja perheetön - niin kutsuttu vapaa tyyppi - taistelisin itseni kanssa hakisinko hevosalan koulutukseen vai eläinlääkikseen. Mutta nyt. On perhe, elukat, autolainat, elämä, jotka pitää elättää. Antaa myös aikaa. En minä halua antaa muiden kasvattaa lapsiani. Minähän ne olen tehnyt. Mikä hitto minusta tulee isona?

Toisina päivinä minä pohdin, että olen aika onnekas. Minulla on kaksi ammattia, jotka antavat niin paljon. Agilityvalmennuksessa voin edistää koiran ja ihmisen yhteistyötä ja keskinäistä ymmärrystä ja antaa ihmiselle Hetken keskellä arkea. Eräs valmennettavani puki sen kauniisiin sanoihin tänään: "Se on niin kumma, että vaikka olen kuinka väsynyt, kun tänne tulen, tunnen latautuvani yhden ainoan tunnin aikana ja olevani niin uskomattoman energinen tunnin jälkeen. Kyllä tällä taas jaksaa." Eläimiä vyöhyköidessäni voin antaa välitöntä apua eläimelle. Täyttää yksinkertaista ajatusta siitä, että jo sinun on mahdollista auttaa, auta. Eikö tässä nyt olisi tarpeeksi tekemistä yhdelle naiselle? No, ilmeisesti ei, koska edelleenkään en tiedä, mikä minusta tulisi isona. Mikä hitto minusta tulee isona?

Jos tällainen 38-vuotias naisihminen ei tiedä, mikä siitä tulee isona niin miten ihmeessä me voimme kuvitella 16-18 -vuotiaiden tietävän?

Hei, jospa minusta tuleekin isona kirjailija? Olenhan kirjoittanut blogia jo yli viikon!

Ei laumanjohtajuudelle! Tervetuloa tasa-arvoinen perheyhteisö!Tervetuloa tiimiyhteiskunta!

Olkaamme kaikki yhdessä tasa-arvoisia - eläkäämme rinnakkain sopusoinnussa eläinlajista riippumatta. Ihana ideaali maailma. Valitettavasti se ei vain ihan mene aina niin. Niin koira- kuin hevosmaailmassakin liikkuessani törmään jatkuvasti kiihkeisiin mielipiteisiin aiheesta. Fiksuimmilla on vetää takataskustaan lause: "Nyt on julkaistu tutkimus ja näin se on. Kirjakin siitä on tehty."

Vaihtoehtojahan on joka lähtöön. Jokainen voi valita ihan ikioman ajatuksensa. On laumajärjestys, on tasa-arvoinen perheyhteisö, eri lajit eivät laumaannu keskenään, on vain riippuvaisuussuhteita ja siitä sitä voikin jokainen kehittää vielä omansa. Mutta jokaisella kannalla on oma tulenkantajansa. Allekirjoittaneelle aivan sama niin kauan kuin eläintä ei vahingoiteta turhan päiten tai ympäristölle ei aiheuteta vaaraa eläinten kanssa toimittavien tapojen vuoksi.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että puhumme yksilöistä. Oli kyse sitten ihmisestä, koirasta tai hevosesta, on aina kyse yksilöstä, persoonasta. Jokaisella yksilöllä on omat omalaatuisuutensa, hyvät ja huonot puolet. Heikkoudet ja vahvuudet. Niin fyysisesti kuin henkisesti. Jokaista täytyy kunnioittaa. Jokainen etsii laumassa oman paikkansa. Joskus on yksinkertaisesti niin että joku yksilö ei vain sovi kyseiseen laumaan. Tai ympäristöön. Silloin ihmisen tehtävä on löytää kyseiselle eläimelle sopivampi elinympäristö. Joskus armeliaampaa on lopullinen päätös.

Ihmisillä on oma nokkimisjärjestyksensä. Miksei eläimelläkin? Eläimen tulisi luottaa ja pitää ihmistä johdonmukaisena johtajana, joka huolehtii elämän jatkumisesta ja turvallisuudesta. Antaa rakkautta. Avaa sielunsa. Kun eläin voi luottaa ihmiseen ja ympäristöönsä, antaa se niin valtavan määrän rakkautta, että ihminen voi sanoa vain hevoskouluttaja Piet Nibbelinkin sanoin hymy huulillaan silmät sädehtien: "Life is beautiful." Niin yksinkertaista se on.

Sain viime viikolla ehkä suurimman kohteliaisuuden koskaan. Hevosen ja minun yhdessä elämistä kuvattiin sanoin "Rauhallisen symbioottinen. Kaunista katsottavaa." Kauniita sanoja. Hellin niitä. Ehkä olen tullut tieni päähän siinä, että hyväksyn niin ihmisissä kuin eläimissäkin niin hyvät kuin huonotkin puolet. Rakastan hyviä puolia, yritän suhtautua lempeästi huonompiin. En minäkään täydellinen ole. Kaukana siitä. Miten voin syyttää koiraa tai hevosta nopeasta temperamentista, jos itse kuohahtelen vähintään kerran päivässä. Eivät ne mitään koneita ole, jotka ohjelmoidaan naksuttelemalla. Ne ovat eläviä olentoja. Mutta siinä niin kuin minunkin, eläimien on opittava turvallisuuden rajat, joiden sisällä voi kuohahdella vapaasti.

Rutiinit tuovat turvaa niin arjessa kuin paniikkitilanteissakin. Niin ihmiselle kuin eläimellekin. Tietyt asiat tehdään aina rutiininomaisesti samalla tavoin. Jos on mahdollista, että joku asia tulee joskus tulevaisuudessa eteen ja todennäköisesti tilanne tuottaisi vaaratilanteita, voidaan asia ennakoida ja alkaa opettelemaan siihen rutiineja jo etukäteen. En näe mitään syytä harjoitella päivittäin dominanssitemppuja, jos ymmärrämme eläimen kanssa muutoinkin, miten ystävyytemme makaa. Ei minulla ole mitään tarvetta osoittaa eläimelle ylemmyyttäni erikseen, hakea valta-asemaa. Kun asiat toimivat, kerron sen ja kun asiat eivät toimi, kerron sen. Se on sitä kuuluisaa positiivista ja negatiivista palautetta.

Alla video viidestä hevosesta ja ponista, jotka ovat asuneet yhtenä laumana pian vuoden päivät. Poikkeuksellisesti heinät annettiinkin maahan viiteen eri kasaan eikä toiselle puolelle tarhaa slowfeeding-verkkoihin. Videossa näkyy oivallisesti kuinka arvojärjestyksestä pidetään kiinni myös hevosille harvinaisemmassa ruokintatilanteessa. Siinä näkyy kuinka energiat nousevat ja laskevat, kuinka lauma järjestäytyy syömään arvojärjestyksensä mukaisesti. Satuttamatta ketään. Kunnioittaen toista. Jokainen voi ihan itse määritellä kummassa päässä syöntiletkaa on alin ja kummassa ylin.

---taistelua tekniikan kanssa videon näkymisen puolesta ----

http://youtu.be/vO_hQHPGW_0

Voisinko minä antaa toiselle Hetken?

Makaan täällä uudella sohvalla filtin alla varustettuna laadukkaalla lasillisella punaviiniä. Koira torkkuu jaloissa. Mies laittaa juurikin jäätelöannosta kinuskin kera. Lapset nukkuvat. Kuinka onnekas olenkaan. Kiitos ystäväni meille saapui tänään meille uudet sohvat. Kiitos ystäväni selkäni ei ole enää niin kipeä, että liikkuminen kirveltää kyyneleet poskille. Kiitos mieheni sain nauttia illalliseksi parsaa, sitruunabearnaisekastiketta ja haukimureketta - tyylikästä ruokaa tyylittömästi punaviinin kera tottakai. Päivän päätteeksi jäin kuitenkin miettimään kysymystä: Kuinka helposti voinkaan antaa toiselle ihmiselle Hetken? Hetken, joka antaa voimaa, energiaa jaksaa arjessa. Puhdasta elämisen iloa, joka purskahtaa holtittomana nauruna ilmaan. Niin ettei pysty viheltämään naurun karkaillessa ulos täyttämään ilmaa.

Minä sain antaa tällaisen Hetken. Kaikki muu ihana päivässä peittyy siihen tunteeseen, kun näen toisen ihmisen saavan kokea Hetken. Houkuttelin tänään vanhan valmennettavani takaisin hevosen selkään. Metsään. Hiljaisuuteen. Vauhdin hurmaan. Tuntemaan yhtenäisyyden hevosen kanssa. Luonnon kanssa. Vieläkin tuntuu siltä kuin näen haukan leijuvan ilmavirrassa. Siltä kuin näen metsäkoneen pieksämästä juurakosta muovautuneen uljaan linnun muodot. Siltä kuin näen kurkipariskunnan nousevan ilmaan ja lentävän pääni ylitse. En voi kuin hymyillä. Vieläkin. Silkasta mielihyvästä. Antaessani toiselle Hetken, olen itse saanut Hetken. Elämän ihmeen. Silkan puhtaan ilon ja mielihyvän tunteen, tunteen, jota en osaa määritellä. Tunteen, joka on niin puhdas, että sitä ei voisi digitaalisesti kuvata. Pilata sitä tallentamalla muutoin kuin painamalla kuvan ja tunteen siitä hetkestä syvälle sielun syvyyksiin. Piilottaa kuin kalleimman aarteen.

Hetkeä ei voi arjen harmaus peittää. Sen voi aina kaivaa esille synkimmälläkin hetkellä. Helliä sitä hymyn hiipiessä väkisellä huulille. Hetket ovat niin kallisarvoisia ja joskus arjen harmaudessa Hetkestä kiinni saaminen on niin vaikeaa. Kuin raapisi jäätä paljailla kynsillä itkun pyrkiessä esille epätoivon pilkahduksen kera. Halu tuntea iloa ilman mahdollisuutta siihen. Mutta jos jokainen meistä ajattelisi hetken toista. Tekisi yhden pienen asian toisen puolesta. Toisi pienen Hetken toisen elämään. Se ei ole niin kauhean vaikeaa. Se vaatii vaan hetken aikaasi. Hetken, jolloin ajattelet arjen rutiinien ja kiireiden ohi toista ihmistä.

Elämä on minulle velkaa.

Elämä on minulle velkaa. Minä olen kärsinyt. Minä olen kokenut tuskia. Minua on kohdeltu väärin. Minua on kohdeltu kaltoin. Olen nähnyt asioita, joita kenenkään ei koskaan tarvitsisi. Elämä on minulle velkaa.

Minä. Minä saan kohdella muita kuten haluan. Minä. Minä haluan saada sen kaiken, mitä maailma voi minulle antaa. Elämä on minulle velkaa.

Kuinka sinä uskallat loukata minua näin? Kuinka sinä uskallat epäillä minua? Minä olen oikeassa. Minut on oikeutettu. Olen nähnyt liikaa. Olen kokenut liikaa. Minä tiedän. Olen oikeassa. Elämä on minulle velkaa.

Minulla on oikeus rangaista. Minulla on oikeus ojentaa sinua. Minulla on oikeus sanoa sinulle miten asiat on. Minulla on oikeus. Minut on oikeutettu. Mistä sinä mitään tietäisit? Minut on maailma laittanut kokemaan sen kaiken, mitä kenenkään ei kuuluisi. Elämä on minulle velkaa.

Sinun kuuluu hoitaa minua. Sinun kuuluu palvella minua. Palvoa minua. Olla nöyrä. Kuuliainen. Minä olen kaiken kokenut ja kärsinyt. Niin sinä kuin koko muu maailma, olette koko maailma velkaa minulle. Aina. Iäisesti.

Marttyyriuden kauneus.

Minä olen niin urhea. Minä olen uhrautunut. Olen tehnyt parhaani ja kaikkeni yrittänyt. Minä olen kiltti ihminen. Höpö, höpö. Ihan täys mulqvistihän sä olet. Enemmin luotan siihen eukkoon, joka sanoo suoraan, että tahdon olla sellainen paha narttu. Nauraa päälle, että hyi, kun mä olenkin ilkeä. Ja niin nauran minäkin. Se narttu just kertoi kahdella lauseella, että hän tietää ettei ole virheetön ja tietää ettei aina ole kilttikään. Osaa olla itsekäskin. Normaali ihminen.

Olen niin täynnä kaikkia näitä maailman uhrautujia ja suuria auttajia. Minä, minä, minä. Ja sitten, kun minä. Kukaan meistä ei ole niin kiltti. Meillä kaikilla on huonot puolemme. Jos ei niitä ole niin kyllä siellä jossakin on pahasti jotain vialla. Todella pahasti. Tai no niin. Tiedämmehän me mikä on vialla. Se kiltti ihminen on niin hemmetin vakuuttunut omasta hyvyydestään, että tekee mieli repiä omien hiuksien lisäksi senkin hiukset päästä. Eihän kukaan voi elää täysjärkisenä sellaisen rinnalla. Tuntien koko ajan syylliseltä, kun itse olen tällainen arkinen mulkku. Ja tuollaisen enkelin rinnalle olen päässyt. Se marttyyriuden kirkastuma voi tuntea vapaasti ylemmyyttään meihin arkisiin kadun tallaajiin, jotka kompastelevat ja kiroilevat. Ei ihan mennyt niin kuin suunnitteli, mutta onneksi tuo täydellisyyden ruumiillistuma voi lohduttaa meitä, hienovaraisesti ilmentää pettymyksensä käytökseemme. Mutta onneksi hän on niin hyvä, että antaa meille anteeksi, anteeksi meidän ihmisyytemme. Samalla toki voi muistuttaa kuinka hän on, hän on ja vielä kerran hän on.

Ihminen ei selviä hengissä ilman pientä itsekkyyttä. Ihminen ei selviä hengissä, jos on täydellinen. Mitäpä sitä varoa mitään, jos on niin hemmetin perfecto? Tai toisaalta. Jos on niin hemmetin täydellinen niin eihän maailmalla ole varaa menettää niin suurta lahjaa. Se on muuten kumma homma, että marttyyrit yleensä muistavat varoitella kaikkia kaikista vaaroista taivaan ja maan välillä. Maailma voi olla niin vaarallinen ilman marttyyria. Onneksi marttyyri suojelee. Rakentaa turvaverkon, jota ilman et selviä. Voit raadella itseäsi siihen, verkon silmukoiden painuessa lihaasi, tihkuttaen pahuutesi tuottamaa syyllisyyden mustaa kuonaa maan syvimpiin multiin, jotka ravitsevat marttyyrin kukoistusta. Marttyyri on kaunis ja valkoinen, voit ihailla häntä ympäröivää hohtoa. Kuin pienet vihreät ruusun köynnökset kasteessa valkoisten nuppujen loistaessa aamun katveessa. Sinun mädäntyessä mustana ja riutuneena ruhona turvaverkossasi. Kauan eläköön marttyyri - lihan syöjien kuningatar!

Migreeni puskee ja selkäkin on paskana. Missä vika?

Joskus sitä huomaa liikaa asioita, kun on ihan liikaa eläinten kanssa. Oppii havannoimaan ihan liikaa. Rekisteröimään ja tekemään johtopäätelmiä. Oikeasti hemmetin inhottavaa. Ja tässä yksi tämän inhottavuuden johtopäätöksiä.

Allekirjoittaneen oman tilastoiman oman heikon datamuistin takarajalle tallennettuihin tilastoihin on kertynyt niin migreenistä kuin selän ongelmistakin kärsivistä pieniä mielenkiintoisia seikkoja. Perusmoodi: Minä pystyn. Minä jaksan. Olen iloinen. Olen pirteä. Olen energinen. Olen mielenkiintoinen ihminen. Olen huumorintajuinen. Aikataulut puskee niskaan, mutta ei tunnu missään. Oikeasti ei tunnu missään. On omituista olla kotona ilman ohjelmaa. Varsinkaan yksin. Hei ja näytänkin ihan hyvälle. Huolehdin itsestäni. Onko tullut koskaan mieleen, että kehonne ja mielenne huutavat lepoa? LEPOA!

Lepo ei ole kaveriporukassa laadukkaalle illalliselle menoa. Porukalla kylpylään menoa parin kuohuvan kanssa. Rentoutuminen ei ole kaveriporukassa baariin lähtöä tai vuoden huikeimpia pippaloita. Lepoa ei ole 10 kilometrin vaellus maastossa koirien kanssa.

Valmentaessa usein muistutan ihmisiä, että myös positiivinen stressi tuottaa stressihormoneja ja jos elimistö ei pääse puhdistumaan, on seurauksena ikään kuin myrkytystila. Kas kummaa, myös koirilla on lisääntynyttä ripuli-, oksennus- ja ihovaivoja. Tuntuu, että aina sattuu ja tapahtuu niin että jotain revähtää tai venähtää. Samaahan ei voi missään nimessä tapahtua ihmisten kanssa? 

Voima-ihminen jyrää! Minä pystyn! Minä jaksan! Suomalainen ei periksi anna! Paitsi migreenille, kun tuntuu, että päähän sattuu niin että tajut lähtee. Aivojen shutdown - Boot The system to reload. Selkään sattuu niin että tuntuu kuin se katkeaisi. Jalat eivät kanna. Your systemi is overloaded - you need to get a bigger powersource or reduce your running programs. Use ctrl+alt+del to reboot your system. Tee jotain! Oma järjestelmäsi antaa varoituksia! Jonkin on muututtava.

Olen ylienergisenä ihmisenä aika kökkö esimerkki. Jankkaan menemään vaikkei enää jaksaisi - aivot narikkaan ja tee kunnes kaikki vaadittava on tehty. Periksi en anna. Prkl. Ja se sisu. Jossain vaiheessa elämä vaan koulutti. Sunnuntai-iltaisin ei ole enää ohjelmaa. Vain olen. Kotona. Oman perheen kanssa. Sängyn pohjalla. Sohvan pohjalla. Vain olen. Syön. Lueskelen. Katson telkkaa. Annan kehon levätä paikallaan ja uusia rauhassa soluja, korjata viikon rasitusten tekemiä mikrotason vahinkoja elimistössä. Annan mielen levätä laiskana. Stressitaso laskee kuin lehmän häntä - laiskana ja letkeänä. Joskus on vain levättävä.

Koti, uskonto ja isänmaa - Väline, valmentaja ja harrastus.

Olipa kerran pikkuruinen Suomi. Suomi taisteli sisukkaasti isompiaan vastaan. Sotilaat näkivät rintamalla nälkää, luodit olivat säästölaskennalla. Mutta Suomi taisteli. Ne isät ja puolisot, pienviljelijät, virkailijat, rengit, sinisilmäiset pojat olivat nähneet helvetin. Kotiin palanneilla oli usko mennyt kaikkeen kuoleman mädän kärventyessä edelleen nenässä. Ei ollut luottoa arkielämään. Ei osattu olla. Perheellisetkin miehet villiintyivät. Alkoholi ja juhlinta iski päälle. Eksyksissä. Turvattomina. Mutta sitten tuli uskonto. Pieniä kiihkeitä uskonlahkoja vahvojen johtohahmojen muodossa. Niin saatiin Suomi taas iskuun. Miehet palasivat ruotuun. Oli taas turvallinen olo. Joku johdatti ja sanoi miten toimia.

Olipa kerran pikkuruinen Suomi. Suomi taisteli sisukkaasti isompiaan vastaan. Niin yrittäjät kuin työntekijätkin näkivät kauhun kasvavan silmissään. Menetettyjä elinkeinoja, menetettyjä tulevaisuuksia, menetettyjä koteja. Ahdistus kasvoi, avioliitot tuhoutuivat, toivo tulevaisuudesta oli mennyttä. Ei ollut luottoa arkielämään. Alkoholiin on helppo hukuttautua. Eksyksissä. Turvattomina. Osattiin jo tavata sana: Mielenterveysongelma. Mutta sitten tulivat harrastukset. Kiihkeää kilpailua, seuratoimintaa, vahvoja valmentajia. Niin saatiin Suomi taas iskuun. Kansa palasi taas ruotuun. Oli taas turvallinen olo. Joku johdattaa ja sanoo miten toimia.

Hassua, eikö totta? Monelle on harrastuksesta tullut uskonnon korvike. Kirkosta erotaan enemmän kuin koskaan. Sinne liitytään, kun tarvitaan kirkolta jotain ja erotaan, kun ei enää tarvita. Ensimmäisen ison laman jälkeen seuratoiminta oli aktiivista ja puhallettiin yhteen hiileen. Oltiin äärimmäisen seurauskollisia. Seuraavien lama-aaltojen myötä asiat ovat muuttuneet silläkin saralla. Nyt kaikki kuuluvat kaikkiin seuroihin ja käyvät poimimassa kaikista seuroista omat parhaat omenansa. Kaupalliset valmentajat ovat astuneet kirkollisten lahkojen ja seurojen johtohahmojen tilalle. Jos joku uhkaa sanoa eriävän mielipiteen sen ainoan oikean valmentajan mielipiteestä, on välittömästi paha. Suoraan saatanasta. Erotetaan hänet kirkosta.

Harrastuksesta tulee niin suuri osa elämää, että sillä jaksaa arjen läpi. Työpaikan yt-neuvottelut, aviokriisit, lasten ongelmat. On paikka, missä uppoutua omaan maailmaansa. Uskonnolliseen nirvanaan johtavaan tilaan, jonka muistamalla jaksaa taas viikon. Valmentajan ohjatessa sinua kädestä pitäen niin ettet pääse tekemään virheratkaisuja.Valmentaja kehui sinua. Hyvä ihminen.

Joillekin väline on oma keho, toisille eläin, toisille esine. Nykyään saa jo omaan kehoon lisäosia, pientä fiksausta tarvittaessa. Maalia pintaan. Koirissa oltiin ennen aika rotu-uskollisia. Oltiin ylpeitä omista roduista. Nyt siirrytään kepeästi isommalla moottorilla varustettuun rotuun. Ferrari alle niin kaikistahan tulee mestareita. Esineen muodossa olevaa välinettä on vielä helpompi vaihtaa ja säädellä sen ominaisuuksia.

En nyt tiedä, mihin päättäisin kirjoitukseni. Toivon niin kovasti takaisin niitä seura-aikoja, jolloin kaikki kannustivat kaikkia, treenattiin yhdessä, kisareissuja käytiin porukalla, kaverin puolesta jännättiin ja jossain siellä takana myhäili suuri henki tyytyväisyyttään. Sen hengen nimi oli Me.





--- JÄLKIKOMMENTTINA----Viimeisestä kappaleesta tuli mieleen Keravan Agility Team, Järvenpään Agility Urheilijat ja Suomen Sileäkarvaiset noutajat. Haluan kiittää näitä kolmea seuraa. Olen aikoinani nauttinut niin suunnattomasti teidän kanssanne työskentelystä - aivan mielettömiä seuroja kaikki, joiden kanssa tekemisestä ei ole jäänyt käteen kuin aivan järjettömän hyvä ja lämmin mieli. Kiitos. ---

Mikä vitun voimanainen?

Viime yönä kävin vanhan valmennettavani kanssa puhelinkeskustelua. Hän kertoi eron tulleen. Hän oli kaikkensa tehnyt. Täydellinen tyttöystävä. Kysyin: "Miksi?" Hän haluaa tehdä kaikkensa, jotta toisella olisi hyvä olla. Miksi? Miksi helvetissä naiset vielä 2014 vuonna ovat koulutettu palvelemaan? Miksi? Miksi naiset vuonna 2014 ovat valmisteltu 1950-luvun täydellisen kotirouvan rooliin? Miksi?

Ensin naisista kasvatettiin kotirouvia. Perheen pelastajia. Lasten helliä, kärsivällisiä ja niin helvetin uhrautuvia äitejä. Täydellisiä vaimoja. Tyydytä kaikki miehesi halut, mutta älä vain unohda huolehtia, että jääkaapinkaan alla ei ole pölyä. Seuraavaksi piti hoitaa niin ura kuin kotikin. Ja nyt. Päivän vaatimus ei ole enempää eikä vähempää kuin täydellinen kotirouva, uranainen ja fitness-malli. Pitää huolehtia itsestään. Mikä nainen se sellainen on, joka jättää itsensä huolehtimatta? Oman fyysisen kunnon huolehtiminen kuuluu jo jokaisen kansalaisvelvollisuuksiin. Päivitetään faseen vähän kuinka paljon on treenattu, kulutettu kaloreita. Että kaikki tietäis ettei mulla tarviis olla huono omatunto vaikka illalla otinkin lasin skumppaa. Ja skumppahan on nyt sitä paitsi tyylikästä. Hei, come on! Kyllä kaikki vähintään Fresitalla juhlistaa arkea. Muutama haisulikynttilä siihen perään niin on vielä tunnelmakin napsaistu päälle kuin elokuvissa.

Nyt on lanseerattu uusi nimike: Vitun voimanainen saatana. Mikä vitun voimanainen? Ihan samanlaisia suomalaisia akkoja tässä ollaan kuin ennenkin. Ei meidän geeniperimä ole sadassa vuodessa muuntunut prosentiakaan.

On kyseessä nainen tai mies, on tehtävä, mitä on tehtävä, kun tulee tilanne vastaan. Mikä SE tilanne on, riippuu ihan kunkin tuurista. Joillain on paskempi tuuri kuin toisilla. Voi, voi. Joillain meistä on älyä pitää suunsa kiinni ongelmistaan ja toisilla taas ei. Taidanpa kuulua jälkimmäiseen ryhmään. Leukojen lonksutus, kun sujuu luonnostaan niin helvetin hyvin. Tuli myöskin muutama kuukausi sitten haukuttua yksi ystävä saatanan idiootiksi, kun se ei voinut sanoa, ettei jaksa ja väsyttää ja elämä on just nyt helvetin vaikeaa. Ai niin. Kerroin sille myös, että puhelin on keksitty. On viime aikoina oppinut käyttämäänkin sitä.


Me vain kaikki kannamme elämämme eri tavoin. Jos voimanaiseksi lasketaan tällainen pässinpää, jolle kohtalonkoura on suonut opettaa muutamia asioita niin sitten varmaan olen voimanainen. Ja mitä sitä paskaa? Itkeä pillitän. Tunnen kuinka rankani katkeaa, kun en jaksa kantaa edes arkea. Kiroilen turhautuneena. Jos voin vältellä epämukavia asioita, välttelen. Jos voin olla sovussa, vaikka kuinka kyrsisi, olen hiljaa. No, ainakin useimmiten. 


Omien tyttärieni kanssa minulla on yksi tavoite: Kasvattaa heidät onnellisiksi. Mitä tahansa he haluavat tehdä ja olla, kunhan  he ovat silloin onnellisia ja osaavat nauttia siitä. Jos minä onnistun, heitä voitte kutsua voimanaisiksi.

Akvaariomies

Elämässäni on akvaariomies. Se elää kuulemma vain oman akvaarionsa sisällä. Siellä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Kaikki ylimääräinen on akvaarion lasin toisella puolella. Vaimennettuina. Turrutettuina. Puolittaisella mielenkiinnolla tarkkailtavana. Näen akvaariomiehen tarkkailevan akvaariotaan ympäröivää maailmaa pieni puolittainen hymy suupielessään. Silmät tuikkivat älykkyydestä ja huumorista. Akvaariomies on mentorini.

Tapaan akvaariomiehen säännöllisesti. Keskustelemme niitä näitä, syvällisiä ja vähemmän syvällisiä - arjen tuomia ongelmia ja iloja. Säännöllisesti akvaariomies kuitenkin jysäyttää, jysäyttää niin kovaa henkisesti solar plexukseeni, että henki salpaantuu. "Mikä mutta? Siellä se mutta taas on. Miksi siellä on Tiina mutta? Ei tekosyitä." Tunnen henkeni salpaantuvan, kiukun heräävän. Suojareaktio. Aggressio nousee. Älä käy mulle. Minä en pysty siihen, koska. Minä tekisin sen, mutta. Minä haluaisin tehdä sen, mutta. Itku ei ole kaukana. En voi näyttää kiukkuani ja itkuani. Paljastuisin. Yritän hymyillä, naurahtaa edes tukahtuneesti. Estää kaikkien esiriippujen romahtamista. Saan pihistyä ulos vain: "Mutta..." Akvaariomies tiukkenee: "Tiina, älä viitsi. Ei ole muttia. On vain tekosyitä. On vain löydettävä oikea tapa. Keino. Etsi se."

Akvaariomies laittaa minut katsomaan itseäni henkisesti peiliin. Arvioimaan. Mitä oikeasti haluan? Mutta akvaariomies on myös kiltti. Hänellä on valtava tiedon kovalevy takaraivossaan. Sieltä hän antaa toimintaideoita. Malleja. Jättää minut valitsemaan. Pohtimaan minulle sopivia toimintatapoja. Ja valinnan siitä lähdenkö uudelle polulle vai en. Polkuni ei ole akvaariomiehen polku. Se on minun ja akvaariomies ei voi sitä pakottaa tiettyyn suuntaan. Hän on mentorini. Guru, joka istuu vuorellaan. Minä kiipeän ja törmään välillä hänen vuoreensa. Saan herätyksen valitakseni polulleni uuden suunnan. 

Henkilökohtaisiin ominaisuuksiin menemisen loukkaavuuden raja

Minä kiroilen. Mitä enemmän stressaan, sitä enemmän kiroilen. Minä kiroilen. Mitä väsyneempi olen, sitä enemmän kiroilen. Minä kiroilen. Mitä kipeämpi olen, sitä enemmän kiroilen.

Minä olen isoääninen. Mitä iloisempi olen, sitä isompi äänisempi olen. Minä olen isoääninen. Mitä innostuneempi olen, sitä isompi äänisempi olen. Minä olen isoääninen. Mitä kiihtyneempi olen, sitä isoäänisempi olen.

Ja ai, että tämä vituttaa joitain ihmisiä. Ratsastaessani toissa viikolla kuuntelin kahteen kertaan Jouni Hynysen Mies Katoaa -kirjan ja nauroin katketakseni. Sitten taas vakavoiduin. Ja nauroin taas. Hymyilin silkasta nautinnosta. Hynynen itse oli lukenut kirjansa äänikirjaksi. Kuuntelin tätä lempeää lappeenrantalaista kiroilun soljuvuutta ja nautin. Se oli kuin runoutta. Kuvittelin mielessäni ihmisen, joka menisi aukomaan turpaansa Hynysen kiroilusta Hynyselle. Epäonnistuin aika pahasti - ainoa tyyppi oli pinnallinen nihilisti, jonka aivot olivat 1950-luvulla. Näin vain mielessäni Hynysen hymyilevän lempeän leppoisasti ja sanovan tyypille: " Ja haista sinä jätkä kuule paska."

Minun iltapäiväkerhoni koulun jälkeen oli jätkä-armeija. "Kääri sätkiä. Kaverit on tulossa." Ja minä käärin. Ja kuuntelin tämän poikaporukan kiroilua. Se poika, joka kuoli syöksyessään lasin läpi, oli niin hemmetin ujo. Punasteli istuessaan minunkin viereeni. Se poika, joka istuu vankilassa parista taposta, oli se, joka muisti ottaa minutkin huomioon. Oli kiva tyyppi. Niin. Kaikki olivat erilaisia, mutta kaikkia yhdisti iloisesti soljuva kiroilun runous. Äänet nousivat ja ketään ei häirinnyt.

Ehkä minä en vain istu sivistyneeseen yhteiskuntaan, missä tytöt eivät korota ääntään ja käyttäytyvät kuin nuorien neitojen kuuluu. Istuvat mielellään kädet että jalat ristissä tuolilla ettei vain satu mitään. Ja suu tiukasti supussa. Ettei vain sano mitään väärää. Ehkä persoonani on loukkaava joillekin. Heidän herkät hipiänsä värähtelevät sivistymättömän käytökseni aiheuttamasta kosmoksen vääristymästä. Mutta koska osa heistä on niin oikeamielisiä ihmisiä, että he eivät kestä maailman kaikkeuden värähtelyn häiriöitä, on heidän puututtava siihen. Oltava rohkeita - oikeita oikeamielisyyden ritarikunnan mahtijäseniä - ja tultava ilmoittamaan minulle suorin sanoin kuinka he tai parhaimmillaan eläimet ympärilläni kärsivät järkyttävästä käytöksestäni. "Ovatko koirasi kuuroja? Nyt kielenkäyttöä. Tsot, tsot." Olkaamme kaikki sivistyneitä yhdessä ja kuolkaamme tylsyyteen. Pidämme mukavasti yhdessä mukavaa ja naurahtelemme kevyesti yhdessä ettei vaan kenenkään huomio kiinnittyisi minuun. Ole varovainen. Voit negatiivisesti erota josta kusta toisesta. Se ei ole sallittua ja sinua on ojennettava.

Ehkäpä siinä on se vika. Jossain vaiheessa koin tälläiset huomauttelut loukkaavina. Sellainen verinen rantu tuntui tuolla sisuskaluissa. Jäin pohtimaan itseäni ja käytöstäni. Olenko paha? Loukkaava? Nykyään koen tällaista "kasvatusta" harrastavat henkilöt ihmiskuntaa kohtaan loukkaavina. He haluavat lyödä muotin ja muottia ei saa rikkoa. Luonto loi muotin. Ympäristö muokkasi sitä. Niinpä meistä kaikista tuli erilaisia. Oman maailmamme rikkauksia ja voimavaroja.

Enemmin räkänokastakin mies tulee kuin aivan, aivan tyhjännaurajasta....

Niin sitä se Juliet Jonesin Sydän aikoinaan lauloi. Nuorempi sukupolvi voi käydä sivistämässä itseään yuotubessa hakien samalla biisejä: Haluan vaimokseni tarjoilijattaren ja Helppo elämä, rikas isä ja koira. Sivistävät kummasti. Mutta niin kuin usein sananlaskuissa niin tässäkin totuuden jyvänen piilee. Tämän päivän trendi on olla kaikkien kaveri. Pakko nauraa tyhjälle, kun oikeasti ei naurata yhtään, mutta jos et nyt naura niin et oo kaveri. Pakko olla kaikkien kaveri.

Lasten kanssa ollaan käyty vakavia keskusteluja. Yrittänyt vääntää rautalankamallia siitä, miten koulu on heidän työpaikkansa ja siellä on tultava kaikkien kanssa toimeen. Tykätä ei tarvitse. On opeteltava taito tulla toimeen ja pysyä neutraalina. Tykätä ei tarvitse. Kaikkien ei tarvitse tykätä kaikista. Kaikissa työpaikoissa on ihmisiä, joista ei vaan tykkää. Mutta toimeen on tultava ja hommat hoidettava. Aikanaan esikoisen ollessa eskari-ikäinen suomeksi sanoissa oikein vitutti, kun eskarin periaatteena oli TIIMITYÖSKENTELY ja TIIMITYÖSKENTELYN KEHITTÄMINEN. Oikea kiusaamisen tyyssija. Lasten nykyisen koulun periaatteena on hyvät peruskäytöstavat. Hurraa! Kyllä meillä Hyvinkäällä osataankin! Ja arvatkaa mitä - siellä homma toimii. Nahistelua tottakai, mutta se nyt on normaalia. Missäpä työyhteisössä ei olisi.

Aikoinaan armaalla 1990-luvulla tiimityöskentely oli vasta laskeutumassa Suomeen. Opiskelin Lontoossa "Team Working and leading" -aineita. Ai, huomasitteko tekin? Juu, juu. Siellä lukee leading. Johtaminen. Vastuun kantaminen. Päätösten tekeminen. Asioihin tarttuminen. Ei suomalainen lässyn, lässyn, kun meidän on kaikkien oltava kavereita keskenään. Se vaan on nyt niin että kanalaumalla on oltava aina jonkin sortin nokkimisjärjestys. Jos ei ole niin kyllä siinä vallan neuvottomuus iskee ja ollaan vallan työuupuneita ja neuvottomia, kun ei ole selkeää suuntaa, mihin mennä.

Nyky-suomalainen on oppinut myös hyödyntämään tämän tiimihenkisyyden hedelmällisyyden. Ole kaikkien kaveri ja poimi joka mahdollisesta paikasta ja ihmisestä hyödyt itsellesi. Aivan sama vaikka eettisesti, moraalisesti ja minkään tason periaatteiltaan mentäisiin huolella riitasoinnuissa. Minä hyödyn ja olisihan se nyt aivan kauheaa, jos joku voisi teoistani tai sanoistani olettaa minulle olevan jonkin sortin periaatteita. Sehän voisi vaikka olla ettei tykkäisi mun periaatteista. Se voisi pitää jotain sellaista asiaa hyväksyttävänä, mitä minä pidän vääränä tai toisinpäin. Herra jee. Minähän joutuisin vastaamaan sanoistani. Hymyile, naurahtele kevyesti ja nyökyttele kovasti. Kyllä se siitä. Kun ei olla pahasti lakia rikottu niin kaikki on hyvin. Onhan?

Minä-kuva ja sen rakentaminen

Olin jossain 30 ikävuoden hujakoilla ja pääsin katsomaan lapsuuden ja nuoruuden kuviani. Järkytys oli suuri. Enhän minä ole koskaan alle 20-vuotiaana ollut lihava! Olen ollut täysin normaalipainoinen. En ole ollut edes pyöreä. Olen aina luullut olleeni lihava ja niinpä en ole myöskään kiinnittänyt huomiota syömiseeni tai liikkumiseeni, kun kerran olen aina ollut lihava niin miksipä se siitä muuttuisi, kun siihen ei syöminen eikä liikunta ole tähänkään asti vaikuttanut. Niinpä minusta tuli lihava. Ironista kyllä, sairastuin aikanaan endometrioosiin ja niinpä sitten, kun viimeinkin yritin, ei tekemisilläni hirvittävästi ollut vaikutusta painooni. Hormonien ollessa kohdillaan paino tippui ja se loppu 98 prosenttia ajasta....

Kahden pienen tyttären äitinä tähän todellisuuteen herääminen oli rankkaa. Miten minä voin suojella tyttäreni ettei heille käy näin? Miten minä voin kasvattaa tyttäreni niin että heillä on realistinen käsitys omasta kehostaan?

33 ikävuoden hujakoilla tajusin vasta, että pömppömahani onkin palleani. Ei saa nauraa. Tyypillä on suhteessa pitkä selkä ja vatsalihakset on kovasti sitä mieltä, että työnteko on turhaa, kun sen voi teetättää selkälihaksilla. Lopputuloksena lannerankaa eteenpäin kaarella, vatsalihakset roikkuu velttoina ja pallea on krampissa ylpeänä ensimmäisenä tervehtimässä maailmaa.

Seuraava äiti-paniikki iski. Miten opetan tyttäreni pitämään kehostaan huolta monipuolisesti? Miten opetan tyttäreni nauttimaan liikunnasta niin että heidän niin oman kehon kuin anatomian tuntemuksensa kehittyy samalla?

Nyt painan 38 vuotta ja kaikki ikiomat kilot. Leikkauksesta toipuessani ehdin katselemaan telkkaria enemmältikin. Laihdutusohjelmia tulee ruoka-ohjelmien rinnalla niin pirusti. Sattuipa sitten useammankin kerran niin että katsoin, että kas, siinähän on saman kokoinen naisihminen kuin minä. Ja seuraavaksi iskeekin järkytys. Yleensä naiset painavat noin 30-50 kiloon enemmän kuin minä. Tässä vaiheessa kysymys kuuluu, että mitä helvettiä? Miten pian 40-vuotta täyttävällä naisella voi olla näin vääristynyt minä-kuva? Joo, joo - ylipainoinen olen kyllä, mutta en ihan niin pahasti kuin takaraivoni väittää. Se on se niin kutsuttu ympäristö- ja sosiaalinen paine, joka tällä tavalla takaraivoon nakuttaa.

Noh. Jotta huono-äiti syndrooma saisi jatkoa niin seuraavaksihan iski paniikki, että miten saan tyttäristäni niin itsevarmoja, että he hevonkukkua välittävät siitä, mitä ympäristö etc. viestii ja pitävät kehostaan sellaisena kuin se on?

Minä niin toivon niin omien tyttärieni kuin kaikkien muidenkin tytärten puolesta, että ihmiset kasvattaisivat lapsensa toista kunnioittaviksi näyttäen heille toimintamalleja kuinka yhteiskunnassa toimitaan toista ihmistä kunnioittaen ja ymmärtäen. Minä niin toivon, että minusta olisi näyttämään lapsilleni esimerkkiä siitä, miten ihmisen tulisi suhtautua omaan kehoonsa. Minä toivon sitä niin kovasti. Joskus matka on vain pitkä. 

Terveisin,
Nainen, joka muistaa vieläkin sen pahan mielen, kun tuli aikoinaan nauraen agilityradalta koiran kanssa ulos ja sai ensimmäisenä kuulla katsomassa olleen miehen arvostelleen rankasti painoaan. En minä katkera ole, mutta norsun muistinen vain ;) 

Positiivisuus on perseestä vai onko?

1.4.2014 Luin tänä aamuna kirjoituksen positiivisesta psykologiasta. Mieleen tuli paria päivää aikaisemmin käyty keskustelu vanhan valmennettavani kanssa. Ajauduimme keskustelemaan asenteista, ympäristön antamasta palautteesta ja näiden kahden vaikutuksesta niin agilitaajan kuin ratsastajan pääkoppaan ja itseluottamukseen omasta osaamisestaan. Mukula tähän tekstiin oli pistetty odottamaan itämistään.

26.4.2014 Seurasin tänään päivän kolmea ponityttöä yrittäen epätoivolla pysyä mukana heidän vauhdissaan - edes valvovan silmän osalta. Tytöt ratsastivat pitkin peltoja kuin villi-intiaanit arolla. Ilon kiljahdukset kajahtelivat aamu-auringossa. Iloiten liityin heihin. Kentällä he vuoroin tekivät "töitä" eli harjoittelivat hyvinkin tunnollisesti, nauroivat, auttoivat toisiaan, vaihtelivat hevosia ja nauttivat. Kotiin mentiin taas villi-intiaanien tyyliin. Tekemisen iloa. Toisten huomioon ottamista.

Seuratessani niin koira- kuin hevosharrastajiakin törmään aina samaan ilmiöön: Suorituspaineeseen. Nuo 7-, 10- ja 12-vuotiaat tytötkin haluavat tehdä hyviä suorituksia, mutta he eivät ole unohtaneet vielä hetkestä nauttimista. Jokainen heistä on menossa huomenna kilpailemaan. Hetkestä nauttiminen tuo heille tekemisen ilon. Suorituspaineen vallatessa heidät näemme niitä lapsia, joista valitetaan eri puolilla - aikuisten peilikuvia. Epäonnistuminen on paskaa. Koira on paska. Hevonen on paska. Minä olen paska. Valmentaja on paska. Mutsi on paska. Tuuleekin väärästä suunnasta. Ei tästä ikinä mitään tule. Mutta useimmiten jostain se innostunut harrastaja, oli kyseessä lapsi tai aikuinen, löytää sen pienen itsepäisyyden jyväsen, joka vie takaisin treenaamaan ja usein myös kisaamaan. Kai sitä voisi kutsua hulluudeksi, silkaksi itsepäisyydeksi, periksi antamattomuudeksi, kunnianhimoksi tai rakkaudeksi lajiin. Meillä kaikilla on ihan ikiomat hiekanjyväset, jotka ovat meidän näköisiämme ja koostuvat ihan meidän jokaisen omista aineksista. Hetkessä elämisen taito erottaa meidät toisistamme.

Omille valmennettavilleni yleensä sanon raa'asti, että enemmin katson teidän tekevän ensin muutamia hylättyjä kuin lähtevän ensin hakkaamaan loistavia tuloksia. Alhaalta on aina helppo ponnistaa ylöspäin - aina voi parantaa. Mutta huipputason ylläpitäminen onkin toinen tarina. Jos aloittaa loistavilla tuloslitanioilla, syntyy helposti joko paine ylläpitää sama taso tai väärä mielleyhtymä omasta tasosta. Aina ei vain voi voittaa. Se on sellainen valitettava elämän fakta, joka pitäisi jokaiselle opettaa. Niin kuin sekin, että tee aina parhaasi ja tänään se riittää tähän ja huomenna johonkin muuhun. Nautin, kun valmennettavani tulee sanomaan, että hylly tuli kisoista, mutta olisitpa nähnyt, minkä takaaleikkauksen tein. No, wau! Asenne kohdillaan. Taito nauttia hetkestä ja analysoida oma suoritus. Analysoidaan myös ne heikommat palaset ja aletaan treenaamaan. Nautin, kun valmennettavani tulee sanomaan, että nolla tuli ja voitettiinkin, mutta se oli aivan paska suoritus. No, wau! Syödään 0-karkit, ollaan tyytyväisiä siitä, että huononakin päivänä yhteistyö on niin hyvässä kunnossa, että se kantaa nollaan, analysoidaan ongelmat ja aletaan treenaamaan. Tavoitteellisuutta ja kunniantuntoa omasta tekemisestä. Nautin, kun valmennettavani tulee sanomaan, että me tehtiin 0 ja me oltiin sairaan hyviä. No, wau! Ne on olleet radalla yhdessä ja asiat on loksahdelleet paikalleen. Vaikeutetaan harjoituksia. Otetaan yhdessä uusia tavoitteita.

Tavoitteena valmentajan näkökulmasta olisi aina päätyä siihen tilanteeseen, että omat valmennettavani nauttivat niin kisoissa kuin treeneissä H e t k e s t ä: Yhteistyöstä koiran kanssa. Siitä tunteesta, kun ajattelit seuraavaksi käskeä koiran tekemään jotain ja se teki sen jo kuin ajatus. Siitä tunteesta, kun voitit itsesi. Siitä tunteesta, kun pakahdut ylpeydestä, kun koirasi on voittanut itsensä. Kuulostaa hienolta. Niin maan perusteellisen hienolta. Siinä on yksi mutta. Se vaatii treeniä. Puuduttavaa, yksitoikkoista perustyötä. Kuinka usein saan edelleenkin kuulla: "Sessestä tämä on tylsää. Eiks voitais tehdä jotain muuta?" Ei Sessellä ole tylsää. Ohjaajalla on. Ja kun ohjaaja ei viitsi, viestii tämä Sesselle, että tää on ihan roskaa koko homma ja niin Sessekin masentuu. Treeni on sitä eläimelle kuin miksi me rakennamme sen. No, kun Sessellä on nyt sitten tylsää niin tehdään supervaikeita vaativia teknisiä ratoja. Ettei vaan Sessellä olisi tylsää. No, ei se oikein sujunut ja hinkataan nyt sitten näitä esteitä numerot 3-6 teidän kanssa. Btw, sama tekniikka oli tuossa tekniikkaharjoituksessa, mistä Sesse ei tykännyt. Mutta eihän nämä kaksi asiaa millään tavoin liittyneet toisiinsa. Eihän?

Toinen hokee koko ajan, että me ollaan ihan paskoja, ei tästä koskaan mitään tule. Toinen hokee, että nyt me mennään kahden viikon päästä ja saadaan ne nollat. Kumpikin pettyy. Ensimmäinen ei onnistu, kun ei ole antanut itselleen lupaa onnistua. Ajatuksen vetovoima. Toinen keskittyy nolliin niin vahvasti, että ei näe enää metsältä puita. Pakko. Ja pakosta seuraa useimmiten negaatio. Pettymys. Suorituspaine.

Tämä nyt vain on sellaista ajatuksen virtaa. Koirapuolella tunnen tasan tarkkaan omat vahvuuteni ja heikkouteni. Tiedot, taidot, henkiset ja fyysiset ominaisuudet. Itsevarmuus on vakaalla pohjalla. Hevospuolella olen ns. rookie. Ratsastan mahdollisimman paljon, yritän tiedollisesti kehittyä mahd. paljon, mutta itseluottamus on niin heikoilla kantimilla, että valmentajalle soittaminen tekee tiukkaa. Halua ja tahtoa on niin paljon ja asia on niin tärkeä, että Hetkestä kiinniottaminen tahtoo unohtua. Suorituspaine puskee niskassa vakavoittaen kaiken - tehden yliherkäksi jopa mahdollisesti arvosteleville katseille. Mutta nyt se Hetki on taas tänään koettu. Monta kertaa. Intiaanilaukat ponityttöjen kanssa. Ylpeys pienestä herra-hevosesta, joka voitti kauhean vesilätäkkökammonsa. Ilo puhtaasta kevyestä eteenpäin pyrkivästä yhteisestä liikkeestä. Alamäen kootusta käynnistä. Nyt aion laittaa valmentajalle viestiä ja nauttia Hetkistä. Niin omassa tekemisessäni kuin yhdessä valmennettavieni kanssa. Päästäkää aurinko sisälle.

Paska valmentaja.

Koirien koulutuksessa vallitsee vahvasti positiivisen vahvistamisen aikakausi. Mukaan lukien ohjaajat. Jopa silloin, kun ohjaajalle pitäisi tiukasti kertoa, että nyt tarvittaisiin muutoksia ja päätöksiä tai edistystä ei tule tapahtumaan, kaivetaan sieltä loputtomasta säkistä niitä positiivisia lausahduksia. Ohjaaja voi nojailla mukavasti saamaansa positiiviseen tukeen ja kellua mukavan laiskassa olotilassaan. Muutoshan voi olla stressaava ja vaatia vaivaa. Hevospuolella piiska heiluu ratsastajien niskoihin. Hyvä on - myönnän - sielläkin on alkanut vallata positiivisen vahvistamisen ilmapiiri. Onhan se maksulliselle valmentajalle aina helpompi kerätä viikoittaiset valmennusrahat valmennettavilta, jotka kelluvat mukavassa kuplassaan. Niin koira- kuin hevospuolellakin.

Miksei sitä palautetta voi antaa sillä tavalla monipuolisesti? Henkilökohtaisesti en juurikaan vihaa muuta lausahdusta niin paljon kuin: "Hyvä. Seuraava." Jos tämä on valmentajan ainut kommentti  toistuvasti niin valmentajalle voi vastata ihan samoilla sanoilla ja etsiä uuden valmentajan. Useimmiten suorituksista löytyy niin positiivista kuin negatiivista, mutta myös huonona päivänä on voitava sanoa suoraan miten asiat ovat. Jos valmentaja ei ole valmennettavaltaan nähnyt huonompaa suoritusta ikinä, on se myös ääneen sanottava. Samoin se maailman paras suoritus. Valmentaja on valmennettavansa peili: Peili, jonka takana on suurella tietokannalla varustettu analysoiva ja oikeita ratkaisuja hakeva moottori. Peili, jonka takana on suuri sydän. Sydän, jonka sisällä on valtava rakkaus eläimiin. Sydän, jonka sisällä on valtava rakkaus lajiin. Sydän, joka on valmis avautumaan jokaiselle valmennettavalleen - niin sille eläimelle kuin ihmisellekin.

Mutta diipadaapa. Jos ei valmennettava pysty ottamaan vastaan niin hyväkään valmentaja ei voi aikaansa pidempää muovihaarukalla hienoa hiekkaa pyöritellä. Toiset vain valuu käsistä. Hyvän valmentajan on myös osattava antaa periksi. Sanoa sille valmennettavalle, että minulta et saa sitä, mitä koet ilmeisesti tarvitsevasi tai mitä tarvitset ja ohjattava harrastaja hänelle sopivampaan suuntaan. Jos valmentaja pitää rahan takia tällaista valmennettavaa itsellään niin ei se taida kovin hyvä valmentaja ollakaan. Vuosien varrella olen ohjaillut valmennettaviani myös muille valmentajille. Valmentajille, joilla on harrastajalle ja tämän koiralle sopivampi persoona tai valmentajalle, jonka tiedän hallitsevan erinomaisesti juuri kyseisen tyyppisen koirakon ongelmat. Aikoina, jolloin jokainen lati oli niin kallis, että yhdenkään valmennettavan menetys ei naurattanut ja aiheutti suurta yrittäjän stressitason nousua, olivat tällaiset ratkaisut äärimmäisen kovia. Ei niitä vieläkään helpolla tee, koska joka ikisen tällaisen ratkaisun edessä koen oman riittämättömyyteni. Paska valmentaja.

Yleisön pyynnöstä - By The request of The audience

Vitsistähän se tämäkin lähti eli blogin pitämisestä  puolivakavissani kirjoittelin fb:ssa ja yllättäen sainkin sieltä ystävällismielistä tuuppimista blogin toteuttamiseksi. No, tässä ollaan ja valkoisen paperin kammo iski välittömästi ;) Kaikki hyvät ideat ovat kadonneet ja ei mitään hajua, mistä kirjoittaisi. Ideoita otetaan siis vastaan. Ajattelin kirjailla ajatuksiani myös englanniksi virkistääkseni kielitaitoani edes hieman.

------------

This blog started from a joke. I Was writing in The fb about writing a blog - half joking, half seriously. Surprisingly I got encourigement to start a blog. Well, here we are And  suffering from The white paper's horror straight away. All The good ideas are gone And no clue at all, what to write. So all bright ideas are welcome. I want to write my Thoughts also in English to prep my language Skills up a bit.

-tiina-