Vaihtoehtojahan on joka lähtöön. Jokainen voi valita ihan ikioman ajatuksensa. On laumajärjestys, on tasa-arvoinen perheyhteisö, eri lajit eivät laumaannu keskenään, on vain riippuvaisuussuhteita ja siitä sitä voikin jokainen kehittää vielä omansa. Mutta jokaisella kannalla on oma tulenkantajansa. Allekirjoittaneelle aivan sama niin kauan kuin eläintä ei vahingoiteta turhan päiten tai ympäristölle ei aiheuteta vaaraa eläinten kanssa toimittavien tapojen vuoksi.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että puhumme yksilöistä. Oli kyse sitten ihmisestä, koirasta tai hevosesta, on aina kyse yksilöstä, persoonasta. Jokaisella yksilöllä on omat omalaatuisuutensa, hyvät ja huonot puolet. Heikkoudet ja vahvuudet. Niin fyysisesti kuin henkisesti. Jokaista täytyy kunnioittaa. Jokainen etsii laumassa oman paikkansa. Joskus on yksinkertaisesti niin että joku yksilö ei vain sovi kyseiseen laumaan. Tai ympäristöön. Silloin ihmisen tehtävä on löytää kyseiselle eläimelle sopivampi elinympäristö. Joskus armeliaampaa on lopullinen päätös.
Ihmisillä on oma nokkimisjärjestyksensä. Miksei eläimelläkin? Eläimen tulisi luottaa ja pitää ihmistä johdonmukaisena johtajana, joka huolehtii elämän jatkumisesta ja turvallisuudesta. Antaa rakkautta. Avaa sielunsa. Kun eläin voi luottaa ihmiseen ja ympäristöönsä, antaa se niin valtavan määrän rakkautta, että ihminen voi sanoa vain hevoskouluttaja Piet Nibbelinkin sanoin hymy huulillaan silmät sädehtien: "Life is beautiful." Niin yksinkertaista se on.
Sain viime viikolla ehkä suurimman kohteliaisuuden koskaan. Hevosen ja minun yhdessä elämistä kuvattiin sanoin "Rauhallisen symbioottinen. Kaunista katsottavaa." Kauniita sanoja. Hellin niitä. Ehkä olen tullut tieni päähän siinä, että hyväksyn niin ihmisissä kuin eläimissäkin niin hyvät kuin huonotkin puolet. Rakastan hyviä puolia, yritän suhtautua lempeästi huonompiin. En minäkään täydellinen ole. Kaukana siitä. Miten voin syyttää koiraa tai hevosta nopeasta temperamentista, jos itse kuohahtelen vähintään kerran päivässä. Eivät ne mitään koneita ole, jotka ohjelmoidaan naksuttelemalla. Ne ovat eläviä olentoja. Mutta siinä niin kuin minunkin, eläimien on opittava turvallisuuden rajat, joiden sisällä voi kuohahdella vapaasti.
Rutiinit tuovat turvaa niin arjessa kuin paniikkitilanteissakin. Niin ihmiselle kuin eläimellekin. Tietyt asiat tehdään aina rutiininomaisesti samalla tavoin. Jos on mahdollista, että joku asia tulee joskus tulevaisuudessa eteen ja todennäköisesti tilanne tuottaisi vaaratilanteita, voidaan asia ennakoida ja alkaa opettelemaan siihen rutiineja jo etukäteen. En näe mitään syytä harjoitella päivittäin dominanssitemppuja, jos ymmärrämme eläimen kanssa muutoinkin, miten ystävyytemme makaa. Ei minulla ole mitään tarvetta osoittaa eläimelle ylemmyyttäni erikseen, hakea valta-asemaa. Kun asiat toimivat, kerron sen ja kun asiat eivät toimi, kerron sen. Se on sitä kuuluisaa positiivista ja negatiivista palautetta.
Alla video viidestä hevosesta ja ponista, jotka ovat asuneet yhtenä laumana pian vuoden päivät. Poikkeuksellisesti heinät annettiinkin maahan viiteen eri kasaan eikä toiselle puolelle tarhaa slowfeeding-verkkoihin. Videossa näkyy oivallisesti kuinka arvojärjestyksestä pidetään kiinni myös hevosille harvinaisemmassa ruokintatilanteessa. Siinä näkyy kuinka energiat nousevat ja laskevat, kuinka lauma järjestäytyy syömään arvojärjestyksensä mukaisesti. Satuttamatta ketään. Kunnioittaen toista. Jokainen voi ihan itse määritellä kummassa päässä syöntiletkaa on alin ja kummassa ylin.
---taistelua tekniikan kanssa videon näkymisen puolesta ----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti