Olin ollut juontamassa, kun kaksi naista oli keskustelleet katsomon laidalla keskenään. Olivat siinä keskenään ihmetelleet kukahan tuokin nainen luulee olevansa ja mitä se tekee tuolla juontamassa. Olivat sitten saaneet keskenään pääteltyä. Tosin hyvinkin virheellisen lopputuloksen, mutta pääasia, että rouvat olivat olleet tyytyväisiä. Olisivatpa he olleet niin reippaita, että olisivat tulleet ihan minulta itseltäni asiaa kysymään. Olisivat saaneet hyvinkin selkeän vastauksen: Minä. Minä olen minä.
Se on niin kummallinen kysymys. Kukahan tuokin luulee olevansa? Aikoinaan eräs musiikinopettaja sanoi minulle, että sinussa asuu kaunis ääni, mutta sinä pelkäät. Niin. Niin minä pelkäsinkin. Minä pelkäsin kysymystä: Kukahan tuokin luulee olevansa? Minä olen kuullut koko ikäni sitä kysymystä. Milloin se tuli esille isoissa asioissa, milloin pienissä. Aina se vain sieltä pullahti ilmoille: Kukahan sinäkin luulet olevasi? Vuosien kuluessa kysymys iskostui takaraivooni. Minä en voinut tehdä asioita, koska joku olisi voinut uskoa minun luulevan itsestäni liikoja. Pitävän itseäni jotenkin vallan erikoisena. Parempana kuin muut. Niin minä pidin musiikinopettajan sanatkin kalliina aarteena sisälläni. Joku uskoo, että minussa asuu kaunis ääni. Joku uskoo minuun. Voi kuinka kallis aarre se onkaan.
Nyt tunnen olevani niin vapautunut. Onnellinen. Huumaantunut omasta vapauden tunteestani. Minä voin olla vapaasti minä. Iso-ääninen, helposti innostuva, impulsiivinen, herkästi tunteensa näyttävä ja vaikka mitä. Ja sitten vielä vähän lisää. Rakastan lapsiani. Rakastan joka ikistä koiraa, joka ikistä hevosta. Näyttäviä kynsiäkin minä rakastan. Ja räiskähteleviä hiuksia. Rakastan laulaa kasaribiisejä. Nuotin vierestä tietenkin. Jankuttaen yhtä ja samaa kertosäettä, kun enempää en muista. Rakastan nauraa. Laulaa elämäniloni ilmoihin. Rakastan olla vapaasti minä.
Kuinka kukaan voi olla niin julma, että vaatisi toista olemaan jotain vähemmän kuin onkaan? Kuinka kukaan voi vähätellä toista kysymyksellä "Kuka tuokin luulee olevansa"? Mutta sekin täytyy hyväksyä. Jotkut ihmiset ovat niin pienisieluisia, että he haluavat lintata ympäristönsä. Vähentää kaiken muun arvoa voidakseen itse paremmin. Kuinka surullista. Olla itse tyytyväisempi olemalla toiselle julma. Surullisia hahmoja. Vuodet ovat opettaneet minut ymmärtämään sanonnan: "Täytyy oppia jättämään omaan arvoonsa."
Minä olen minä ja minä nautin siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti