Hyväksytkö sinä? Missä kulkee raja? Uskallatko sinä sanoa sen ääneen?

Minä en. Joissain asioissa ei vain keskustella edes rajoista. Niitä ei ylitetä. Mutta meilläpä Suomessa keskustellaan. Ja ymmärretään. Ymmärretään niin perkeleesti. Ymmärretään pedofiilejä ja ollaan hiljaa ettei vaan heille tai heidän läheisilleen tule paha mieli. Kyllä meillä Suomessa ymmärretään aina heikomman päälle kävijää. Eihän sillä ole minkäänlaista väliä, että pedofiili on tuhonnut lapsen. Tuhonnut yhden viattoman sielun. Tuhonnut lapsen uskon maailmaan. Pedofiilin ei tarvitse edes viedä tekosiaan loppuun, kun se murskaa jo jotain niin kallisarvoista ettei kukaan voi korvata sitä. Ei ole törkeää ja vähemmän törkeää. On vain pedofiliaa, joka tappaa toisen ihmisen sielun. Runtelee sen.

Törmäsin tänään uutiseen, että kotikaupungissani on tuomittu mies useamman vuoden jatkuneesta pedofiliasta. Tästä uutisesta eksyneenä päädyin Facebook-sivulle, jossa julkaistaan tuomion saaneita pedofiilejä, julkiset oikeudenkäyntipaperit ja kuvat heistä. Ajattelin, että heitä on siellä vain muutamia. Järkytyin. Koin niin hirvittävää henkistä tuskaa selatessani listaa alaspäin, että minun oli pakko sulkea silmäni ja tulla pois sivustolta. Ei siellä ollutkaan ihan vain muutamaa. Jos maailma oli paska minun lapsuudessani, kuinka paskaan maailmaan minä ole tyttäreni synnyttänyt? 

Mikään ei ole enää pyhää. Kaikkia täytyy ymmärtää ja tukea. Paitsi niitä lapsia, jotka telotaan loppuelämäkseen. Yhteiskunnan antama tuomio pedofiliasta on niin mitätön, että se kertoo uhrille vain yhden asian: "Oikeastaan tämä on ihan okei, on ihan okei olla pedofiili ja toimia sen mukaisesti. Sun täytyy nyt pyytää siltä kiltiltä sedältä/tädiltä ilkeitä ajatuksiasi anteeksi, koska yhteiskuntakin sanoo, että tää homma on nyt ihan okei. Okei?" Se on vähän niin kuin eräs ex-poikaystäväni aikoinaan tokaisi: "Älä vaan säkin sano, että sut on yritetty raiskata tai on raiskattu. Niin on kuule melkein jokainen muukin mun tuntema tyttö jossain vaiheessa itkenyt samaa laulua. Se on kuule ihan normaalia, että sillä ei kuule säälipinnoja tule." Meidän yhteiskunnassamme on normaalia olla raiskattu tai pedofilin uhri. SE ON NORMAALIA.

Minä muistan, kun olin ala-asteella oleva lapsi ja naapurin setä yritti kännissä raiskata. Luojalle kiitos pääsin ajoissa karkuun. Minut oli jo silloin koulutettu sopivan nöyräksi tähän yhteiskuntaan ja luulin tapahtuneen olevan minun syytäni. Niinpä päätin salata asian. Hävetti, kun olin aiheuttanut itselleni tällaista. Jäin kotona kuitenkin kiinni, koska paitani napit olivat lennelleet naapurin sedän aviopedin koristeiksi. Yritin valehdella tapelleeni naapurin pojan kanssa. Ei mennyt läpi. Pakko oli tunnustaa kuinka paha olin ollut. Minulle ilmoitettiin, että asia ei ollut minun syyni ja tästä ei keskustella enää ikinä. Eikä keskusteltu. Naapurin setä jatkoi elämäänsä naapuritalonyhtiössä. Minä hipsin autotallien takaa varovasti kouluun etten vain törmäisi häneen. Ja niin minä hipsin vapaa-aikanikin. Pelkäsin niin helvetisti. Ja häpesin. Miten helvetissä olin mennyt aiheuttamaan tämän tilanteen? Niin minä pelkäsin yli 25 vuotta pääsääntöisesti kaikkia 50-vuotta vanhempia miehiä. Tiedätkö millaista on olla töissä kahden juuri sopivaan ikähaarukkaan sopivan miehen kanssa, vakuutella itselleen, että se on ihan okei, ei se tee mitään ja tarkkailla samalla kuitenkin pelko perseessä koko ajan, että jos se kuitenkin. Lapsen pelko jäi elämään minuun. Se tarttui kiinni mustan savun lailla, eikä suostunut päästämään irti. Mutta ei se mitään. Naapurinsetä varmaankin katui asiaa, eikä varmaan yrittänyt tehdä samaa koskaan kenellekään muulle lapselle. Eihän?

Aikani minä pelkäsin. Väistelin kosketusta. Koin valtavaa ahdistusta kaikista niistä miehistä ja pojista, joiden mielestä on okei lääppiä, tökkiä ja puristella kehittyvää lasta, tyttöä, teiniä ja lopulta nuorta aikuista. Kaikista niistä miehistä ja pojista, jotka kokevat oikeudekseen huomautella kehittyvän lapsen, tytön, teinin, nuoren aikuisen ulkonäöstä. Tehdä jatkuvia seksuaalisia vihjailuja, naljailua. Alle 15-vuotiaan esimiehestä, joka käski istua polvelleen ja sitten esimies kertoi kuinka viettää vapaa-aikansa Thaimaassa maksullisten naisten kanssa. Opin kulkemaan hartiat suljettuna rintojeni ympärille, selkä hieman kumarassa. Seiniä pitkin. Kävele tuossa kohti mutka - silloin sen käsi ei yllä suhun. Opin ennakoimaan tilanteita. 

Jossain vaiheessa viha nousi. Se nousi niin kovaa ja korkealle. Mutta en minä siltikään uskaltanut. Ja niin musta savu pysyi minussa. Pinttyneenä ihoni pintaan. Kerran minun vihani pääsi irti. Se leimahti silmissäni punaisena utuna peittäen näkökenttäni. Melkein 15 vuotta mustan savun tulon jälkeen minä ensimmäisen kerran leimahdin. Ja minä vastasin minun psyykkisen ja fyysisen koskemattomuuteni loukkaukseen väkivallalla. En ollut uhri. Vaihdoin valta-asemaa. Olin kuulemma hullu ämmä, Mutta minä sain psyykkisen ja fyysisen koskemattomuuteni jollain tavoin takaisin. Pientä hyvitystä.

Musta savu ei vain valitettavasti irtoa. Minä olen halunnut kirjoittaa tämän tarinan niin kauan ja niin hartaasti. Mutta en minä ole voinut. Minähän voisin loukata muita ihmisiä kertomalla tarinani. Minähän voisin aiheuttaa. Niin. Mitä minä voisin sellaista aiheuttaa, mitä minä en ole tässä tarinassa vielä kokenut? Ehkä minä voisin aiheuttaa mustan savun irtoamisen. Viimeinkin. Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ehkä tämä jumalaton möykky minun nielussani katoaisi. Menisi pois. Ei tukahduttaisi enää ääntäni. Antaisi minun olla minä. Vain minä.