Aina täytyy antaa mahdollisuus.

No ei tarvitse.

Jokainen meistä valitsee omat polkunsa. Välillä voi poiketa toiseen suuntaan ja taas jatkaa toisaalle. Polku on kuin pieni suomalainen polveileva joki, joka kiertelee ja kaartelee, muodostaa pieniä koskia, suvantoja, elämän kokemuksia. Kukaan meistä ei kykene elämään toisen polkua. Tai rakentamaan sitä. Jokainen tekee omansa. Oman näköisensä.

Olen vakaasti sitä mieltä, että jokaiselle pitää antaa mahdollisuus. Kerran. Jotta elämä ei olisi niin pirun kovaa niin toinenkin mahdollisuus on aina annettava. Ja siihen ne sitten loppuivatkin. Jos kuvaamme elämää polkuna ja mahdollisuutta polun käännöksenä uuteen suuntaan, miten helvetissä polku voi jatkua, jos ihminen vain yrittää samaa ovea kerrasta toiseen? Tuhoaa annetun mahdollisuutensa ja jää odottamaan uutta. Ja uutta. Ja uutta. Hakkaa päätään seinään. Mahdollisuuden antaja hakkaa vielä lujempaa. Hajottaa siinä sivussa itsensä. Mahdollisuuden saaja ei hajoa. Hän tietää, että saa aina uuden mahdollisuuden.

Mahdollisuuksien toistuessa loputtomana kulkueena polku ei jatku. Ihminen ei kehity. Jää junnaamaan samalle henkiselle kehitysasteelleen. Mutta miten käy, kun toisesta ryssimisestä ovi sulkeutuu? Ei avaudu enää. Polun kulkijan on tehtävä päätös kulkea toiseen suuntaan, luoda polulle uusi suunta. Siellä, toisessa ajassa, toisessa paikassa, kulkija voi saada taas erilaisen ja uuden mahdollisuuden. Kulkijan tehtäväksi jää ottaa joko mahdollisuus vastaan tai ryssiä se taas. Mutta polun on jatkuttava. Kulkijan on vain valittava omalle polulleen suunta.