Rauhaisassa Symbioosissa.

Kerran minä kävelin hevosen kanssa. Ihan vierekkäin. Vieretysten. Yhdessä. Ilman naruja. Ilman fyysisiä kuminauhoja. Ja niin me kävelimme yhdessä kohti tarhoja. Levollisina ja tyyninä. Niin tyytyväisinä. Silloin sain kuulla kuinka näytimme olevan keskenämme Rauhaisassa Symbioosissa. Hieman hämmennyin. Sitten ilostuin. Ihastuttavaa. Näitä sanoja voin helliä sielussani. Silitellä niitä ja nauttia mieleni kuvissa tuon hetken uudelleen.

Tänään minä työskentelin nuoren tamman kanssa. Pikku-hiljaa alkoi hymyilyttämään. Voi kuinka minä muistan nämä ajat. Siinä oli Rauhaisat Symbioosit kaukana. Mutta sieltä se yhteinen polku löytyi. Kaiken sen taiteilun keskeltä. Hösläämisen keskeltä. Sen keskeltä, kun 400 kiloa yrittää kiivetä syliini tai pakittaa maan ääriin. Jostain sieltä se vain tuli. Rakkaudesta. Yhdessä elämisestä. Niistä hetkistä, kun kirosin ja itkin. Kirosin ja itkin uudestaan. Ja uudestaan. Oli päiviä ja viikkoja, kun en kyennyt kiipeämään edes selkään. Olimme niin eksyksissä. Yksinkertaisetkin yhteiset merkit kadottivat merkityksensä. Kaksi onnetonta kahdelta eri planeetalta survottuna samaan paikkaan ja aikaan ilman yhteistä kieltä. Möngerrystä. Muistan vieläkin kuinka istuin selässä kyynelten pursutessa väkisten ulos suljetuista silmistäni. Päätin luovuttaa. Niin monta kertaa. Ja niin minun sielunkumppanini katsoi minua taas silmiin. Surullisena. Eksyksissä. Minä katsoin takaisin. Surullisena. Eksyksissä. Itkien. Huoaten syvään hartioiden painuessa kumaraan. Mitä minä tekisin sinun kanssasi? Ja niin sinä ojensit turpasi minua kohti, puhalsit lempeästi kasvoilleni. Ojensit itsesi minulle. Ja niin siinä aina kävi. Ja käy. Henkisesti poimit minut kainaloosi ja löydän itseni halaamasta kaulaasi ja nojaamasta rintaasi. Ja niin me yhdessä nousemme ja löydämme aina ilon. Ilon, rakkauden ja lempeyden. Sielujen virttyneet säikeet kurottautuen toisiaan kohti. Kietoutuen. Kietoutuen joksikin niin kauniiksi. Rauhaisaksi Symbioosiksi.

Facebook-sivut blogille

Inspiraatio iski ja sit ne oli pakko perustaa. Nyt on sitten blogilla omat Fb-sivut. Toivottavasti niistä tykkää kohta joku muukin kuin vain minä.

https://www.facebook.com/taivutuksia

Itsensä korottamisen jalo taito.

Olen tässä sivusta seuraillut, miten kevein mielin ihmiset kävelevät toisten päällä. Rusentaen heitä. Pistäen kaikki alle jäävät köyristämään selkiään, vetämään olkapäät sisään kuin pienen pienet kilpikonnat, jotka yrittävät suojata kalleimman aarteensa ulkopuolisen maailman julmuudelta. Kovasti olen yrittänyt seurata objektiivisesti musertajien käytöstä, kuunnella heidän taustojaan, ymmärtää miksi. Vaikka suurennuslasiakin olen yrittänyt käyttää, ei ymmärrykseni ole kasvanut. Mikään ei anna oikeutusta heidän käytöstään: ei huono lapsuus, ei fyysiset vammat, ei mitkään elämän vaikeudet. Ihmisen sielun koskemattomuus pitäisi olla yhtä pyhä kuin fyysisenkin. Ehkä he ovat vain niin kylmiä. Ehkä he kokevat olevansa oikeutettuja. Mutta mikä ihme saa ihmisen kokemaan oikeutenaan korottaa itseään toisten musertamisen kustannuksella?

Ennen vanhaan koin raivoa ja vimmaa, uhosin ja kaiken tämän jälkeen siirryin huonoon omatuntoon. Joku kertoi kuinka musertaja olikin jollain tapaa kärsijä ja minä koin huonoa omatuntoa, koska en ollut ymmärtänyt hänen kärsimystään. Kaipa minusta on tullut kylmä ja kova, mutta ei toimi enää. Kenelläkään ei ole oikeutta korottaa itseään toisten musertamisen kustannuksella. Ei kenelläkään.

Meillä on taipumuksena tukea musertajia, antaa heidän kasvattaa itsensä korottamisen jaloa taitoa. Tunnetun suomalaisen sisun omistajat eivät uskalla sanoa musertajille edes yksinkertaista ei -sanaa. Saati sitten sanoa heille vastaan. Tai pistää musertajia vastuuseen siitä, mitä he ovat sanoneet ja tehneet. Olkoot kyseessä niin henkilökohtaiset asiat tai virkaan liittyvä rike. Pelätään ristiriitaa ja ollaan hiljaa. Vedetään olkapäät vielä syvemmälle eteen ja alas, köyristetään selkää niin että rintaranka menee niin karmeaan suppuun ettei happi kulje. Ahdistaa niin saatanasti. Mutta pitää muistaa ymmärtää musertajaa. Ja ai niin, musertajastahan voi olla hyötyä vielä joku päivä jollain tavalla. Musertajahan voi vaikka suuttua, kun se ei voikaan toimia haluamallaan tavalla. Ja silloin se ei enää tykkääkään sinusta. Miten senkin voi kestää? Joku ei pidä sinusta. Suomalainen sisu musertuu kuin etanan kuori itsensä korottamisen jalon taidon alle.

-t-