Positiivisuus on perseestä vai onko?

1.4.2014 Luin tänä aamuna kirjoituksen positiivisesta psykologiasta. Mieleen tuli paria päivää aikaisemmin käyty keskustelu vanhan valmennettavani kanssa. Ajauduimme keskustelemaan asenteista, ympäristön antamasta palautteesta ja näiden kahden vaikutuksesta niin agilitaajan kuin ratsastajan pääkoppaan ja itseluottamukseen omasta osaamisestaan. Mukula tähän tekstiin oli pistetty odottamaan itämistään.

26.4.2014 Seurasin tänään päivän kolmea ponityttöä yrittäen epätoivolla pysyä mukana heidän vauhdissaan - edes valvovan silmän osalta. Tytöt ratsastivat pitkin peltoja kuin villi-intiaanit arolla. Ilon kiljahdukset kajahtelivat aamu-auringossa. Iloiten liityin heihin. Kentällä he vuoroin tekivät "töitä" eli harjoittelivat hyvinkin tunnollisesti, nauroivat, auttoivat toisiaan, vaihtelivat hevosia ja nauttivat. Kotiin mentiin taas villi-intiaanien tyyliin. Tekemisen iloa. Toisten huomioon ottamista.

Seuratessani niin koira- kuin hevosharrastajiakin törmään aina samaan ilmiöön: Suorituspaineeseen. Nuo 7-, 10- ja 12-vuotiaat tytötkin haluavat tehdä hyviä suorituksia, mutta he eivät ole unohtaneet vielä hetkestä nauttimista. Jokainen heistä on menossa huomenna kilpailemaan. Hetkestä nauttiminen tuo heille tekemisen ilon. Suorituspaineen vallatessa heidät näemme niitä lapsia, joista valitetaan eri puolilla - aikuisten peilikuvia. Epäonnistuminen on paskaa. Koira on paska. Hevonen on paska. Minä olen paska. Valmentaja on paska. Mutsi on paska. Tuuleekin väärästä suunnasta. Ei tästä ikinä mitään tule. Mutta useimmiten jostain se innostunut harrastaja, oli kyseessä lapsi tai aikuinen, löytää sen pienen itsepäisyyden jyväsen, joka vie takaisin treenaamaan ja usein myös kisaamaan. Kai sitä voisi kutsua hulluudeksi, silkaksi itsepäisyydeksi, periksi antamattomuudeksi, kunnianhimoksi tai rakkaudeksi lajiin. Meillä kaikilla on ihan ikiomat hiekanjyväset, jotka ovat meidän näköisiämme ja koostuvat ihan meidän jokaisen omista aineksista. Hetkessä elämisen taito erottaa meidät toisistamme.

Omille valmennettavilleni yleensä sanon raa'asti, että enemmin katson teidän tekevän ensin muutamia hylättyjä kuin lähtevän ensin hakkaamaan loistavia tuloksia. Alhaalta on aina helppo ponnistaa ylöspäin - aina voi parantaa. Mutta huipputason ylläpitäminen onkin toinen tarina. Jos aloittaa loistavilla tuloslitanioilla, syntyy helposti joko paine ylläpitää sama taso tai väärä mielleyhtymä omasta tasosta. Aina ei vain voi voittaa. Se on sellainen valitettava elämän fakta, joka pitäisi jokaiselle opettaa. Niin kuin sekin, että tee aina parhaasi ja tänään se riittää tähän ja huomenna johonkin muuhun. Nautin, kun valmennettavani tulee sanomaan, että hylly tuli kisoista, mutta olisitpa nähnyt, minkä takaaleikkauksen tein. No, wau! Asenne kohdillaan. Taito nauttia hetkestä ja analysoida oma suoritus. Analysoidaan myös ne heikommat palaset ja aletaan treenaamaan. Nautin, kun valmennettavani tulee sanomaan, että nolla tuli ja voitettiinkin, mutta se oli aivan paska suoritus. No, wau! Syödään 0-karkit, ollaan tyytyväisiä siitä, että huononakin päivänä yhteistyö on niin hyvässä kunnossa, että se kantaa nollaan, analysoidaan ongelmat ja aletaan treenaamaan. Tavoitteellisuutta ja kunniantuntoa omasta tekemisestä. Nautin, kun valmennettavani tulee sanomaan, että me tehtiin 0 ja me oltiin sairaan hyviä. No, wau! Ne on olleet radalla yhdessä ja asiat on loksahdelleet paikalleen. Vaikeutetaan harjoituksia. Otetaan yhdessä uusia tavoitteita.

Tavoitteena valmentajan näkökulmasta olisi aina päätyä siihen tilanteeseen, että omat valmennettavani nauttivat niin kisoissa kuin treeneissä H e t k e s t ä: Yhteistyöstä koiran kanssa. Siitä tunteesta, kun ajattelit seuraavaksi käskeä koiran tekemään jotain ja se teki sen jo kuin ajatus. Siitä tunteesta, kun voitit itsesi. Siitä tunteesta, kun pakahdut ylpeydestä, kun koirasi on voittanut itsensä. Kuulostaa hienolta. Niin maan perusteellisen hienolta. Siinä on yksi mutta. Se vaatii treeniä. Puuduttavaa, yksitoikkoista perustyötä. Kuinka usein saan edelleenkin kuulla: "Sessestä tämä on tylsää. Eiks voitais tehdä jotain muuta?" Ei Sessellä ole tylsää. Ohjaajalla on. Ja kun ohjaaja ei viitsi, viestii tämä Sesselle, että tää on ihan roskaa koko homma ja niin Sessekin masentuu. Treeni on sitä eläimelle kuin miksi me rakennamme sen. No, kun Sessellä on nyt sitten tylsää niin tehdään supervaikeita vaativia teknisiä ratoja. Ettei vaan Sessellä olisi tylsää. No, ei se oikein sujunut ja hinkataan nyt sitten näitä esteitä numerot 3-6 teidän kanssa. Btw, sama tekniikka oli tuossa tekniikkaharjoituksessa, mistä Sesse ei tykännyt. Mutta eihän nämä kaksi asiaa millään tavoin liittyneet toisiinsa. Eihän?

Toinen hokee koko ajan, että me ollaan ihan paskoja, ei tästä koskaan mitään tule. Toinen hokee, että nyt me mennään kahden viikon päästä ja saadaan ne nollat. Kumpikin pettyy. Ensimmäinen ei onnistu, kun ei ole antanut itselleen lupaa onnistua. Ajatuksen vetovoima. Toinen keskittyy nolliin niin vahvasti, että ei näe enää metsältä puita. Pakko. Ja pakosta seuraa useimmiten negaatio. Pettymys. Suorituspaine.

Tämä nyt vain on sellaista ajatuksen virtaa. Koirapuolella tunnen tasan tarkkaan omat vahvuuteni ja heikkouteni. Tiedot, taidot, henkiset ja fyysiset ominaisuudet. Itsevarmuus on vakaalla pohjalla. Hevospuolella olen ns. rookie. Ratsastan mahdollisimman paljon, yritän tiedollisesti kehittyä mahd. paljon, mutta itseluottamus on niin heikoilla kantimilla, että valmentajalle soittaminen tekee tiukkaa. Halua ja tahtoa on niin paljon ja asia on niin tärkeä, että Hetkestä kiinniottaminen tahtoo unohtua. Suorituspaine puskee niskassa vakavoittaen kaiken - tehden yliherkäksi jopa mahdollisesti arvosteleville katseille. Mutta nyt se Hetki on taas tänään koettu. Monta kertaa. Intiaanilaukat ponityttöjen kanssa. Ylpeys pienestä herra-hevosesta, joka voitti kauhean vesilätäkkökammonsa. Ilo puhtaasta kevyestä eteenpäin pyrkivästä yhteisestä liikkeestä. Alamäen kootusta käynnistä. Nyt aion laittaa valmentajalle viestiä ja nauttia Hetkistä. Niin omassa tekemisessäni kuin yhdessä valmennettavieni kanssa. Päästäkää aurinko sisälle.