Mistä sinun koirasi lelun "aidot karvat" tulevat?

Katselin tuossa isoa läjää myytäviä leluja. Karvallisia sellaisia. Mieleeni juontui keskustelu viikon takaa. Keskustelu siitä, miten turkikset ovat nyt taas niin muotia, että Englannissa varastetaan koiria turkisten tekoa varten. Painajaismaisesti mieleeni tuli kuva, kuinka koiran lelussa oleva "aito karva" onkin toisesta koirasta. Jonkun lemmikistä. 

Jäin miettimään turkisten käytön etiikkaa koirien leluissa. Samaan syssyyn eräs kaverini julkaisi omalla seinällään kirjoituksen siitä, miten meidän kaikkien valinnoilla on merkitystä ja kuinka meidän kaikkien tulisi tehdä omassa arjessamme parempia valintoja. Onko se koiran motivointi niin tärkeää, että sitä varten täytyy tappaa toinen elävä olento?

Löysin pohdinnan jälkeen kolme omasta mielestäni eettistä ratkaisua. Ne voivat olla väärin jonkun mielestä. Minun mielestäni ne ovat hyviä ratkaisuja. Hyväksyn koiran lelussa turkiksen, joka on vanha - ajalta ennen nykyaikaa - ja menisi muutoin roskikseen. Kierrätysturkis siis. Toinen vaihtoehto on esim. normaalin metsästyksen yhteydessä tulleesta jäniksen karvasta. Jänis olisi ammuttu pataan meneväksi muutoinkin niin miksi ei käyttää jäniksen turkista hyötykäyttöön. Kolmanneksi pidän eettisenä maatilan eläinten teurastuksen yhteydessä mahdollisesti syntyviä sivutuotteita. 

Pitäisikö "aitoa karvaa" lelussa mainostavan yrittäjän pystyä kertomaan, mistä se "aito karva" tulee ja kenestä se "aito karva" on? Jos karva on värjätty hohtavan pinkiksi niin mistä sinä tunnistat kenen karva on kyseessä? Ja toisekseen, jos se karva on värjätty siksi hohtavan pinkiksi niin tiedätkö sinä tai lelun valmistaja, mitä värjäysaineita turkikseen on käytetty? Ovatko turkiksen käsittelyaineet koirallesi turvallisia? Koirien käyttö turkiseläiminä on meillä kiellettyä. Koiria kasvatetaan, että varastetaan turkkien vuoksi - Minkä eläimen turkkeina niitä myydään? Haluatko sinä ottaa riskin, että leikit koirasi kanssa toisen koiran elämällä? Tai minkä tahansa muun eläimen elämällä? 

Ehkä se painajaismainen mielikuva ei ollutkaan niin kaukaa haettua. 

Vanhemman vastuu lapsesta ja koirasta.

Aikuisten oikeasti. Vanhemmat. Kun harkitsette koiran ostamista perheeseen niin katsokaa jo harkintavaiheessa rotu, jonka kanssa jälkikasvunne voimat riittävät. Jos sen on pakko olla sekarotuinen niin huolehtikaa siitä, että tiedätte ettei koiran vanhemmissa ole isoja rotuja. Tai jos se iso koira on pakko saada niin hoitakaa se itse. Älkää päästäkö lapsianne sen kanssa valvomatta lenkille. Tai vaihtoehtoisesti. Kouluttakaa se niin, että lapsikin sen hallitsee. Aikuisten oikeasti.

Nuori poika lenkitti tänään KAKSI kertaa ison sekarotuisen koiran kohti autoni kylkeä. Poika käveli tien laitaa ja koira hyökkäsi kohti auton keulaa. Pysäytin auton ja kysyin osuiko koiraan. Ei kuulemma osunut. Kehoitin poikaa pitämään hihnaa lyhyemmällä ja kertomaan vanhemmilleen ettei hallitse itselleen liian vahvaa koiraa. Sain vastaukseksi ylimielisen hymyn. Poika ehti kävellä auton ohi ja kun ohitin pojan uudelleen, koira hyökkäsi jälleen tempaisten poikaa perässään. Sama näkyi toistuvan perässä tulevan auton kanssa.

Koulutan ammatikseni koiria ja perheemme "isokoira" ei ulkoile lasten kanssa. Koira saa kävellä lasten kanssa niin että kävelen itse vierellä valmiina ottamaan tarvittaessa hihnan. Lapset ulkoilevat koirien kanssa, jotka pystyvät fyysisesti hallitsemaan ja joiden käytösmallit eri tilanteissa pystyn ennakoimaan. Luotatko sinä koiraasi, kun koiran nenän edestä ampaisee jänis tai vastaantuleva koira osoittaa aggressiivisuutta? Voitko ennakoida koirasi käytöksen kyseisessä tilanteessa niin että tiedät lapsesi olevan turvassa? Voithan?

Ei saa huutaa!

Taas psykologit kertovat, miten aikuisen ihmisen tulisi aina pystyä hllitsemään itsensä. Ei saa huutaa ja pitää keskustella kauheasti. Pitää kertoa lapselle miksi näin, perustella niin että lapsikin ymmärtää. Jos mä huudan kurkku suorana, että nyt välittömästi autoon niin kuin olis jo tai myöhästytte koulusta niin eikö se ole vain tehokkaasti kerrottu ja perusteltu? Ei tarvitse toistaa enää sitä toista sataa kertaa niin kuin ehdin ennen sitä huutokonserttia.

Aikoinaan isännän kanssa sovittiin, että meidän lapsille ei huudeta ja näytetään lapsillekin mallia siitä, miten aikuisetkin keskustelevat asiat selviksi eivätkä raivoa toisilleen. Unohdettiin kaksi pikku juttua: a) Isäntä on normaali suomalainen mies. b) Kun mua alkaa vituttaa kuin pientä oravaa, vaikenen totaalisesti. Vuodet vierivät hiljaisuudessa kunnes opettelemme huutamaan. Ensin se oli jopa hieman pelottavaa ja nykyään suorastaan nautittavaa. Puhtaan punaisen huudon mukana kaikki negatiiviset höyryt pääsevät sisältä ilmaan pakahduttamasta sielua puristuksiin. Lapsetkin ovat oppineet huutamaan entistä tehokkaammin ja usein huuto päättyykin nauruun, kun mitättömästä valtavaksi paisunut asia palaakin mitättömään muotoonsa huudon mukana. Niin lapsilla kuin aikuisilla. Olenkin alkanut nauramaan, että sopisimme paremmin elämään temperamenttiseen italialaiseen yhteisöön kuin hiljaiseen kaiken nielevään suomalaiseen naapurustoon. 

Kun ihmiseltä on huuto kielletty, kiteytyy negatiivisuus usein helposti suoranaiseen ilkeyteen ja toisen tahalliseen satuttamiseen. Kun paha ilma ei pääse purkautumaan ulos, jää se kiertämään kostamisen ja katkeruuden viuhkana, joka ruokkii itse itseään lisää ja loputtomiin. Ollaan niin helvetin kehittyneitä henkisesti, että puretaan paha mieli treenaamiseen, käsitöihin, taiteeseen. Ja siellä se alla silti kytee. Kylmänä kuin kivi. Painaen sydäntämme alaspäin ja odottaen liekkiin humahdusta jälleen, Uudestaan ja uudestaan. Mutta ei saa huutaa! Hallitse itsesi, hillitse mielesi, pura asia kuten aikuisen ihmisen kuuluukin. Ja siellä se vaan kytee ja kytee. Loputtomiin. Pääasia, että näytämme ympäröivälle yhteiskunnalle kuinka hallittuja ja sivistyneitä olemme. Sivistyneet ihmiset eivät huuda. Onneksi olen juntti.

Oi läskini, kiiltävä taikavoimilla vahvistettu haarniskani.

Haluaisin niin kirjoittaa Oodin läskille. Oikein isolla O:lla. Läskin käsittämättömistä taikavoimista, Siitä, kuinka se rientää apuun sielunsa kadottaneen suojaksi. Ritarin haarniska vailla vertaa.

Läski suo suojaa, antaa voimaa jaksaa. Oikea strategisen harhautuksen maestro. Oi läski. On jokin niin pinnallinen asia, mihin itse keskittyä ja mihin ympäristö rakastaa keskittyä. Ei tarvitse tarttua olennaiseen. Voi kellua läskin hellässä huomassa, pehmeydessä. Ulkomaailma ei pääse sieluuni käsiksi haarniskani ollessa tarpeeksi vahva ja paksu. Sieluni voi rauhassa elpyä sotilaallisessa suojassa.

Mutta niin kuin taikavoimissa aina niin niin myös tässä kiiltävässä haarniskassa on varjopuolensa. On niin helppoa pysyä haarniskan varjoissa, että sieltä esiin astumisesta tulee aina vain vaikeampaa. On niin paljon helpompaa antaa turvalle periksi. Syöttää sitä. Tehdä siitä entistä vahvempi. Sulkea itsensä suojaan. Lopullisesti.

Jotkut meistä jäävät haarniskansa sisälle vangeiksi haarniskan solkien ruostuessa lukkoon. Edes haarniskan hakkaaminen nyrkein ei avaa enää solkia. Olet vain sinä itse. Pimeydessä. Ikuisesti. Toiset meistä rikkovat haarniskansa lopullisesti. Laittavat sen pienen pieniksi paloiksi ja tallaavat ne palasetkin jalkoihin. Mutta se on niin kovaa. Niin helvetin kovaa. Saadaksesi haarniskasi auki on sinun ensin revittävä sielusi auki. Vain sisältä voi lähteä todellinen parantuminen.

Hyväksytkö sinä? Missä kulkee raja? Uskallatko sinä sanoa sen ääneen?

Minä en. Joissain asioissa ei vain keskustella edes rajoista. Niitä ei ylitetä. Mutta meilläpä Suomessa keskustellaan. Ja ymmärretään. Ymmärretään niin perkeleesti. Ymmärretään pedofiilejä ja ollaan hiljaa ettei vaan heille tai heidän läheisilleen tule paha mieli. Kyllä meillä Suomessa ymmärretään aina heikomman päälle kävijää. Eihän sillä ole minkäänlaista väliä, että pedofiili on tuhonnut lapsen. Tuhonnut yhden viattoman sielun. Tuhonnut lapsen uskon maailmaan. Pedofiilin ei tarvitse edes viedä tekosiaan loppuun, kun se murskaa jo jotain niin kallisarvoista ettei kukaan voi korvata sitä. Ei ole törkeää ja vähemmän törkeää. On vain pedofiliaa, joka tappaa toisen ihmisen sielun. Runtelee sen.

Törmäsin tänään uutiseen, että kotikaupungissani on tuomittu mies useamman vuoden jatkuneesta pedofiliasta. Tästä uutisesta eksyneenä päädyin Facebook-sivulle, jossa julkaistaan tuomion saaneita pedofiilejä, julkiset oikeudenkäyntipaperit ja kuvat heistä. Ajattelin, että heitä on siellä vain muutamia. Järkytyin. Koin niin hirvittävää henkistä tuskaa selatessani listaa alaspäin, että minun oli pakko sulkea silmäni ja tulla pois sivustolta. Ei siellä ollutkaan ihan vain muutamaa. Jos maailma oli paska minun lapsuudessani, kuinka paskaan maailmaan minä ole tyttäreni synnyttänyt? 

Mikään ei ole enää pyhää. Kaikkia täytyy ymmärtää ja tukea. Paitsi niitä lapsia, jotka telotaan loppuelämäkseen. Yhteiskunnan antama tuomio pedofiliasta on niin mitätön, että se kertoo uhrille vain yhden asian: "Oikeastaan tämä on ihan okei, on ihan okei olla pedofiili ja toimia sen mukaisesti. Sun täytyy nyt pyytää siltä kiltiltä sedältä/tädiltä ilkeitä ajatuksiasi anteeksi, koska yhteiskuntakin sanoo, että tää homma on nyt ihan okei. Okei?" Se on vähän niin kuin eräs ex-poikaystäväni aikoinaan tokaisi: "Älä vaan säkin sano, että sut on yritetty raiskata tai on raiskattu. Niin on kuule melkein jokainen muukin mun tuntema tyttö jossain vaiheessa itkenyt samaa laulua. Se on kuule ihan normaalia, että sillä ei kuule säälipinnoja tule." Meidän yhteiskunnassamme on normaalia olla raiskattu tai pedofilin uhri. SE ON NORMAALIA.

Minä muistan, kun olin ala-asteella oleva lapsi ja naapurin setä yritti kännissä raiskata. Luojalle kiitos pääsin ajoissa karkuun. Minut oli jo silloin koulutettu sopivan nöyräksi tähän yhteiskuntaan ja luulin tapahtuneen olevan minun syytäni. Niinpä päätin salata asian. Hävetti, kun olin aiheuttanut itselleni tällaista. Jäin kotona kuitenkin kiinni, koska paitani napit olivat lennelleet naapurin sedän aviopedin koristeiksi. Yritin valehdella tapelleeni naapurin pojan kanssa. Ei mennyt läpi. Pakko oli tunnustaa kuinka paha olin ollut. Minulle ilmoitettiin, että asia ei ollut minun syyni ja tästä ei keskustella enää ikinä. Eikä keskusteltu. Naapurin setä jatkoi elämäänsä naapuritalonyhtiössä. Minä hipsin autotallien takaa varovasti kouluun etten vain törmäisi häneen. Ja niin minä hipsin vapaa-aikanikin. Pelkäsin niin helvetisti. Ja häpesin. Miten helvetissä olin mennyt aiheuttamaan tämän tilanteen? Niin minä pelkäsin yli 25 vuotta pääsääntöisesti kaikkia 50-vuotta vanhempia miehiä. Tiedätkö millaista on olla töissä kahden juuri sopivaan ikähaarukkaan sopivan miehen kanssa, vakuutella itselleen, että se on ihan okei, ei se tee mitään ja tarkkailla samalla kuitenkin pelko perseessä koko ajan, että jos se kuitenkin. Lapsen pelko jäi elämään minuun. Se tarttui kiinni mustan savun lailla, eikä suostunut päästämään irti. Mutta ei se mitään. Naapurinsetä varmaankin katui asiaa, eikä varmaan yrittänyt tehdä samaa koskaan kenellekään muulle lapselle. Eihän?

Aikani minä pelkäsin. Väistelin kosketusta. Koin valtavaa ahdistusta kaikista niistä miehistä ja pojista, joiden mielestä on okei lääppiä, tökkiä ja puristella kehittyvää lasta, tyttöä, teiniä ja lopulta nuorta aikuista. Kaikista niistä miehistä ja pojista, jotka kokevat oikeudekseen huomautella kehittyvän lapsen, tytön, teinin, nuoren aikuisen ulkonäöstä. Tehdä jatkuvia seksuaalisia vihjailuja, naljailua. Alle 15-vuotiaan esimiehestä, joka käski istua polvelleen ja sitten esimies kertoi kuinka viettää vapaa-aikansa Thaimaassa maksullisten naisten kanssa. Opin kulkemaan hartiat suljettuna rintojeni ympärille, selkä hieman kumarassa. Seiniä pitkin. Kävele tuossa kohti mutka - silloin sen käsi ei yllä suhun. Opin ennakoimaan tilanteita. 

Jossain vaiheessa viha nousi. Se nousi niin kovaa ja korkealle. Mutta en minä siltikään uskaltanut. Ja niin musta savu pysyi minussa. Pinttyneenä ihoni pintaan. Kerran minun vihani pääsi irti. Se leimahti silmissäni punaisena utuna peittäen näkökenttäni. Melkein 15 vuotta mustan savun tulon jälkeen minä ensimmäisen kerran leimahdin. Ja minä vastasin minun psyykkisen ja fyysisen koskemattomuuteni loukkaukseen väkivallalla. En ollut uhri. Vaihdoin valta-asemaa. Olin kuulemma hullu ämmä, Mutta minä sain psyykkisen ja fyysisen koskemattomuuteni jollain tavoin takaisin. Pientä hyvitystä.

Musta savu ei vain valitettavasti irtoa. Minä olen halunnut kirjoittaa tämän tarinan niin kauan ja niin hartaasti. Mutta en minä ole voinut. Minähän voisin loukata muita ihmisiä kertomalla tarinani. Minähän voisin aiheuttaa. Niin. Mitä minä voisin sellaista aiheuttaa, mitä minä en ole tässä tarinassa vielä kokenut? Ehkä minä voisin aiheuttaa mustan savun irtoamisen. Viimeinkin. Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ehkä tämä jumalaton möykky minun nielussani katoaisi. Menisi pois. Ei tukahduttaisi enää ääntäni. Antaisi minun olla minä. Vain minä.

Kun minä pelkään, en minä voi kirjoittaa.

Niin. Siinä se on. Elämisen sietämätön syvyys ja keveys. Aina, kun uskallan repäistä yhden pelottavan syvyyden auki, tunnen kuinka keveys nousee kuplivana kuin shampanja pulputen silkkaa elämäniloa. Mutta ensin minun on mentävä syvyyksiin ja revittävä itseni auki. Uskallettava, vaikka pelottaa niin saatanasti. Ja aina sieltä nousee myös uusi syvyys. Musta aukko, joka nielaisee minut ahdistavalla tuskallaan. Ja minä nielen aikani sitä, sitä tukahduttavaa mustaa savua, joka lukitsee nieluuni möykyn, vie ääneni ja kietoo sieluni pelkojen pieniin lokeroihin,

Minulla on tarve kirjoittaa, kirjoittaa julkisesti, kertoa tarinani, kertoa sieluni taulusta, sen väreistä, huutaa maailman epäoikeudenmukaisuutta vastaan, mutta minä pelkään. Minut on opetettu pelkäämään, pelkäämään toisten ihmisten loukkaamista, pelkäämään vanhojen asioiden esiin kaivelua, pelkäämään konflikteja, pelkäämään niin saatanasti, että varmasti pysyisin omassa lokerossani.

Suuttumus pelastaa minut. Se saapuu kuin kiiltävä-haarniskainen ritari suoraan pilvistä, kihahtaa suoniini ja saa minut suuttumaan, nousemaan adrenaliinin virtaan. Pelot häviävät ja on vain vimma, pakottava tarve tehdä niin kuin minun kuuluu. Kirjoittaa. Silti pelko on rajoittanut minua. Piirtänyt selkeitä rajoja teksteilleni. Mitä minä voin sanoa. Kenestä minä voin sanoa. Mitä minä voin kertoa niin ettei asia yhdisty keneenkään ihmiseen. Vaikka asiat olisi faktoja. MUTTA KUN ihmiset voivat loukkaantua, voivat synnyttää myrskyn ja uittaa minut siihen mukanaan ryvettymään ja haukkomaan jälleen kerran syvyyksissä happea epätoivon vimmalla.

Minä niin pelkään myrskyjä. Minä niin nautin suvannoista. Olen oikein opetellut etsimään niitä, kun ne ovat olleet mustan savun keskellä niin hukassa minulta. Edes yksi pieni hetki, suvanto, piti minut aina pinnalla monta päivää, viikkoa. Nyt minä olen niin taitava jo, että useimpina päivinä pääsen siirtymään suvannosta suvantoon. Veden läikehtiessä auringossa pehmeänä ja lämpimänä hyväillen ihoa. Tuudittaen lempeyteensä. Minä niin pelkään hajottavani minun seesteisyyden maljani. Mutta musta savu on saavuttanut minut taas. Ja ehkä minä pääsen siitä eroon, jos minä teen tämän. Kirjoitan.

Rauhaisassa Symbioosissa.

Kerran minä kävelin hevosen kanssa. Ihan vierekkäin. Vieretysten. Yhdessä. Ilman naruja. Ilman fyysisiä kuminauhoja. Ja niin me kävelimme yhdessä kohti tarhoja. Levollisina ja tyyninä. Niin tyytyväisinä. Silloin sain kuulla kuinka näytimme olevan keskenämme Rauhaisassa Symbioosissa. Hieman hämmennyin. Sitten ilostuin. Ihastuttavaa. Näitä sanoja voin helliä sielussani. Silitellä niitä ja nauttia mieleni kuvissa tuon hetken uudelleen.

Tänään minä työskentelin nuoren tamman kanssa. Pikku-hiljaa alkoi hymyilyttämään. Voi kuinka minä muistan nämä ajat. Siinä oli Rauhaisat Symbioosit kaukana. Mutta sieltä se yhteinen polku löytyi. Kaiken sen taiteilun keskeltä. Hösläämisen keskeltä. Sen keskeltä, kun 400 kiloa yrittää kiivetä syliini tai pakittaa maan ääriin. Jostain sieltä se vain tuli. Rakkaudesta. Yhdessä elämisestä. Niistä hetkistä, kun kirosin ja itkin. Kirosin ja itkin uudestaan. Ja uudestaan. Oli päiviä ja viikkoja, kun en kyennyt kiipeämään edes selkään. Olimme niin eksyksissä. Yksinkertaisetkin yhteiset merkit kadottivat merkityksensä. Kaksi onnetonta kahdelta eri planeetalta survottuna samaan paikkaan ja aikaan ilman yhteistä kieltä. Möngerrystä. Muistan vieläkin kuinka istuin selässä kyynelten pursutessa väkisten ulos suljetuista silmistäni. Päätin luovuttaa. Niin monta kertaa. Ja niin minun sielunkumppanini katsoi minua taas silmiin. Surullisena. Eksyksissä. Minä katsoin takaisin. Surullisena. Eksyksissä. Itkien. Huoaten syvään hartioiden painuessa kumaraan. Mitä minä tekisin sinun kanssasi? Ja niin sinä ojensit turpasi minua kohti, puhalsit lempeästi kasvoilleni. Ojensit itsesi minulle. Ja niin siinä aina kävi. Ja käy. Henkisesti poimit minut kainaloosi ja löydän itseni halaamasta kaulaasi ja nojaamasta rintaasi. Ja niin me yhdessä nousemme ja löydämme aina ilon. Ilon, rakkauden ja lempeyden. Sielujen virttyneet säikeet kurottautuen toisiaan kohti. Kietoutuen. Kietoutuen joksikin niin kauniiksi. Rauhaisaksi Symbioosiksi.