Eksyksissä nuoruudessa.

Muistatko millaista oli olla eksyksissä nuoruudessa? Minä muistan. Puhuimme tänään erään valmennettavani kanssa siitä kuinka helvetin eksyksissä nykynuoret tuntuvat olevan. Terminä taisi toimia "kaulaansa myöten hukassa". Vertailimme siinä keski-ikäiset täti-ihmiset omaamme ja nykynuorten nuoruutta ja totesimme, että vaikka me olimme eksyksissä niin ei me kyllä näin hukassa oltu. Jäimme pohtimaan, miksi näin, kun samassa puhelimeeni napsahti maili Facebookista, että eräs nuori on merkinnyt minut kirjoitukseensa. Alla oleva viesti sai älymme välähtämään. Ymmärsimme, mikä on vialla.

"Tänään tajusin, että mulla on mahtavia ja kärsivällisiä ihmisiä ympärillä. Ihmisiä, jotka jaksaa kuunnella, tai ainakin esittää kuuntelevansa, mun jatkuvaa ja joskus ehkä vähän lapsellista kitinää ja valitusta joka vitun asiasta, siitä miten mikään ei ikinä oo hyvin ja vaikka oiski ni ei kyl oikeestaan oo.
Yks yrittää puhuu mulle järkevästi, korjaa aina mun koiran ja saa mut aina jotenki jollain tapaa hetkeks ryhdistäytymään ja oikeesti tekemään valittamisen sijaan. Toinen piristää mun päivää yksittäisellä "vittu mikä pelle" kommentilla ja saa mut hetkeks ajattelemaan järkevästi pelkällä katseella. ..."

Ymmärsitkö sinä? Meidät tämä herätti. Se on pieni asia, mutta ei enää ollenkaan itsestään selvää tai takuuvarmaa. Kun olen nuoren kanssa, olen juuri siinä hetkessä juuri häntä varten. Yritän kuunnella, kommentoida, ymmärtää - unohtaa jo omat jäykistyneet täti-ihmisen puritaaniset ajatukset ja yrittää ymmärtää nuoren ihmisen tunteita. Muistaa millaista se oli. Eilen illalla minä muistelin. Alkoi hymyilyttämään niin helvetisti. Nauru purskahteli pintaan. Tarinoita, mitä ei kerrota puolison kuullen.  Saman tien tulee taas mieleen Mariah Careyn laulamana mieleen biisi: "Can't live without you" ja tanssi baarimikon kanssa baaritiskillä. Ai jumalauta. Oli muuten yksi elämäni parhaita iltoja. No, ainakin siihen asti, että kaveri yritettiin raiskata uimarannalle. Semmoista se on. Juhlan kärjestä murheen aaltoon. Ilman kokemuspinta-alaa uusien tilanteiden ja tuntemusten oppimista ja prosessointia.

Muistelimme omaa nuoruuttamme. Meillä oli aina joku. Joko aikuinen tai toinen hieman vanhempi nuori. Vaikka elämä oli välillä ahdistavaa, oli aina joku tuki ja turva. Joku, joka jaksoi kuunnella. Eikä vain kuunnella, vaan keskustella asioista. Keskustella niin että se kuunteleva osapuoli voi myös sanoa täräyttää suoraan, miten asiat ovat. Sanoa ja kolauttaa lujaa, eikä vain mumista tyynnytteleviä äännähdyksiä osoittaakseen sujuvaa ymmärrystään ja myötätuntoaan ettei vain nuori suutu ja lopeta puhumistaan. Herättää ajattelemaan, analysoimaan itseään, tekemään itse itselleen jotain, eikä käkättää säännöistä ja kuinka pitäisi toimia. Kyllä me kaikki tiedämme säännöt ja kuinka pitäisi toimia. Joskus jokainen meistä tarvitsee vain yhden lämpimän halauksen. Ei mitään sen kummempaa. Jonkun vain täytyy avata syli.

Kun tarkemmin aloin pohtimaan niin aihettahan on pyöritelty kaveripiirissä jo viikkotolkulla - oltu huolissaan omista lapsistamme ja heidän tulevista vuosistaan. Miettineet sitä, miten nykynuoret ovat yksin, jos omat vanhemmat eivät ole valmiita elämään mukana lapsensa nuoruudessa. Miten nuori tarvitsisi aina muitakin tukihenkilöitä eikä vain omat vanhemmat, mutta miten usein nykyään ne vanhemmat ovat ainoat, jotka ovat tarjolla. Ja vanhemmatkin osaavat olla niin näppäriä, että palvelevat alaikäisiä kersojaan alkoholin kuskausta myöten. Tehdään viinan ottamisesta turvallisempaa, kun on oikein äidin ostamaa.

Ei sen kuuntelevan korvan tarvitse olla aikuinen. Kuka tahansa kuunteleva ja sydämensä avaava ihminen käy oikein hyvin laatuun. Aina ei tarvitse puhua asiaakaan. Jauhaa ja inttää vaikka sukkahien väristä, mutta olla läsnä. Olla läsnä.

Tosin. Vaikea sinne kotiin sen tietokonepelin sisälle on kenenkään tulla kuuntelemaan. Ehkä siinä on se vanhemman rooli: Saada lapset ulos maailmaan.