Hyvää äitienpäivää 2014. Turpa kiinni ja lopettakaa kitinä. Nauttikaa. Olette hengissä. Nauttikaa äitienpäivästä 2014.
Sain kiukkuisen masentavaan päivääni herätyksen Facebookista: Kuva tyhjästä sairaalahuoneesta ja repusta kuvatekstillä koti muutaman päivän ajan. Äitienpäivä siinä perheessä on hieman ankea. Äiti on taistelu-erässä numero 175 syöpää vastaan. Minä olen hengissä, perheeni on hengissä, lapseni ovat terveitä pientä varmaankin isältä perittyä vitipäisyyttä lukuunottamatta. Ollaan tyytyväisiä ja juhlistetaan rakkautta.
Sain tuskastella viime yön nikamalukon kiukutellessa. Ajelin päivän ikkuna auki vesisateessa auton lämppärin irtisanottua sopimuksensa. Lapsi huutelee takapenkiltä, että eikö äiti millään voitaisi sulkea ikkunaa. Ei voida. Samalla kuulostelen, mikä kohta autosta on hajoamassa seuraavaksi. Vituttaa. Sain tänään kuulla ikävistä puheista itseäni kohtaan. Paha mieli - kuinka joku voi kuvitella minua pahantahtoiseksi? Sain tänään puhelun, joka kaivoi esiin kipeitä asioita ja jouduin käymään puhelun tyttäreni kuullen. Ahdistaa. Kuulin kuinka aikuiset ihmiset ovat olleet taas tyhmiä. Harmittaa. Sain tänään kirjeen, jonka sisällön tiedän olevan ikävän. En enää jaksanut ajatellakaan kirjeen avaamista. Asettelin sen kirjahyllyyn odottamaan maanantaita. Itku silmässä vilkuilin kirjahyllyyn kuorta. Vastaan tuli tuttu tunne: En jaksa. En jaksa yhtään enempää. Eikö tämä koskaan lopu? Eikö joskus voisi tulla se auringon paiste ja valaista kaiken - joka ikisen pölyttyneimmänkin nurkan?
Tauon tullessa livahdan tottuneesti Fb:n. Liu'utan hetken uusimpia tapahtumia alaspäin kunnes pysähdyn kuin seinään. Kuva sairaalahuoneesta. Repusta sängyllä odottamassa. Luen äidistä, joka jatkaa äitienpäivänäkin sissisotaa syöpää vastaan. Voi, että minä osaan kettuuntua turhasta. Mieleen nousee kuva viikolla kuvatusta videosta. Videosta, jolla juuri terveen paperit saanut entinen syöpäpotilas nauttii koiransa kanssa ensimmäisistä agilityradoista. Videota siitä puhtaasta ilosta ja onnesta. Itkustani ystäväni kokemasta onnesta. Miten turhaa minun kiukutteluni onkaan. Kuinka turhamaista minun harmistumiseni onkaan. Minun pitäisi pitää turpani kiinni ja silmäni auki. Nähdä minun tyttäreni, minun mieheni, oma terveyteni. Todellä nähdä ja iloita joka hetkestä.
Ei ole niin kauaa aikaa, kun itsekin katselin niitä tyhjiä sairaalavuoteita. Kipujen täyttäessä mieleni oli vuode milloin päivystyksen käytävällä, milloin osastolla, milloin leikkurissa, milloin heräämössä. Taistelin vuosia tuntematonta vihollista vastaan. Välillä luulin tulevani hulluksi. Olin elämän rajamailla kivun kanssa - kivun, jota kesti juuri ja juuri arjessa kunnon pillerimäärällä - kivun kanssa, jota kesti sen juhliessa vain ja ainoastaan helvetillisellä pilleri- tai piikkimäärällä pimeässä huoneessa. Taistelun lopuksi sain kuulla, että olen hengissä vain kiittäen jumalatonta tuuria. En koskaan ollut ajatellut kuitenkaan kuolevani. Järkytys, shokki. Tuntui kuin sielu olisi värähdellyt poikki viimeisiä heikkoja säikeitään. Mutta minä selvisin. Nyt kolottaa milloin polvea ja milloin selkää, mutta minä olen terve! Minä en ole kuolemansairas! Minä olen terve! Minä saan elää! Miksi hemmetissä minun täytyy sitten kiukutella?
Hyvää äitienpäivää 2014. Nauttikaa joka ikisestä pienestäkin elämän säikeestä. Ne ovat arvokkaampia kuin me ymmärrämmekään. Joka ikinen. Hyvää äitienpäivää 2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti