Kun minä pelkään, en minä voi kirjoittaa.

Niin. Siinä se on. Elämisen sietämätön syvyys ja keveys. Aina, kun uskallan repäistä yhden pelottavan syvyyden auki, tunnen kuinka keveys nousee kuplivana kuin shampanja pulputen silkkaa elämäniloa. Mutta ensin minun on mentävä syvyyksiin ja revittävä itseni auki. Uskallettava, vaikka pelottaa niin saatanasti. Ja aina sieltä nousee myös uusi syvyys. Musta aukko, joka nielaisee minut ahdistavalla tuskallaan. Ja minä nielen aikani sitä, sitä tukahduttavaa mustaa savua, joka lukitsee nieluuni möykyn, vie ääneni ja kietoo sieluni pelkojen pieniin lokeroihin,

Minulla on tarve kirjoittaa, kirjoittaa julkisesti, kertoa tarinani, kertoa sieluni taulusta, sen väreistä, huutaa maailman epäoikeudenmukaisuutta vastaan, mutta minä pelkään. Minut on opetettu pelkäämään, pelkäämään toisten ihmisten loukkaamista, pelkäämään vanhojen asioiden esiin kaivelua, pelkäämään konflikteja, pelkäämään niin saatanasti, että varmasti pysyisin omassa lokerossani.

Suuttumus pelastaa minut. Se saapuu kuin kiiltävä-haarniskainen ritari suoraan pilvistä, kihahtaa suoniini ja saa minut suuttumaan, nousemaan adrenaliinin virtaan. Pelot häviävät ja on vain vimma, pakottava tarve tehdä niin kuin minun kuuluu. Kirjoittaa. Silti pelko on rajoittanut minua. Piirtänyt selkeitä rajoja teksteilleni. Mitä minä voin sanoa. Kenestä minä voin sanoa. Mitä minä voin kertoa niin ettei asia yhdisty keneenkään ihmiseen. Vaikka asiat olisi faktoja. MUTTA KUN ihmiset voivat loukkaantua, voivat synnyttää myrskyn ja uittaa minut siihen mukanaan ryvettymään ja haukkomaan jälleen kerran syvyyksissä happea epätoivon vimmalla.

Minä niin pelkään myrskyjä. Minä niin nautin suvannoista. Olen oikein opetellut etsimään niitä, kun ne ovat olleet mustan savun keskellä niin hukassa minulta. Edes yksi pieni hetki, suvanto, piti minut aina pinnalla monta päivää, viikkoa. Nyt minä olen niin taitava jo, että useimpina päivinä pääsen siirtymään suvannosta suvantoon. Veden läikehtiessä auringossa pehmeänä ja lämpimänä hyväillen ihoa. Tuudittaen lempeyteensä. Minä niin pelkään hajottavani minun seesteisyyden maljani. Mutta musta savu on saavuttanut minut taas. Ja ehkä minä pääsen siitä eroon, jos minä teen tämän. Kirjoitan.