Olin jossain 30 ikävuoden hujakoilla ja pääsin katsomaan lapsuuden ja nuoruuden kuviani. Järkytys oli suuri. Enhän minä ole koskaan alle 20-vuotiaana ollut lihava! Olen ollut täysin normaalipainoinen. En ole ollut edes pyöreä. Olen aina luullut olleeni lihava ja niinpä en ole myöskään kiinnittänyt huomiota syömiseeni tai liikkumiseeni, kun kerran olen aina ollut lihava niin miksipä se siitä muuttuisi, kun siihen ei syöminen eikä liikunta ole tähänkään asti vaikuttanut. Niinpä minusta tuli lihava. Ironista kyllä, sairastuin aikanaan endometrioosiin ja niinpä sitten, kun viimeinkin yritin, ei tekemisilläni hirvittävästi ollut vaikutusta painooni. Hormonien ollessa kohdillaan paino tippui ja se loppu 98 prosenttia ajasta....
Kahden pienen tyttären äitinä tähän todellisuuteen herääminen oli rankkaa. Miten minä voin suojella tyttäreni ettei heille käy näin? Miten minä voin kasvattaa tyttäreni niin että heillä on realistinen käsitys omasta kehostaan?
33 ikävuoden hujakoilla tajusin vasta, että pömppömahani onkin palleani. Ei saa nauraa. Tyypillä on suhteessa pitkä selkä ja vatsalihakset on kovasti sitä mieltä, että työnteko on turhaa, kun sen voi teetättää selkälihaksilla. Lopputuloksena lannerankaa eteenpäin kaarella, vatsalihakset roikkuu velttoina ja pallea on krampissa ylpeänä ensimmäisenä tervehtimässä maailmaa.
Seuraava äiti-paniikki iski. Miten opetan tyttäreni pitämään kehostaan huolta monipuolisesti? Miten opetan tyttäreni nauttimaan liikunnasta niin että heidän niin oman kehon kuin anatomian tuntemuksensa kehittyy samalla?
Nyt painan 38 vuotta ja kaikki ikiomat kilot. Leikkauksesta toipuessani ehdin katselemaan telkkaria enemmältikin. Laihdutusohjelmia tulee ruoka-ohjelmien rinnalla niin pirusti. Sattuipa sitten useammankin kerran niin että katsoin, että kas, siinähän on saman kokoinen naisihminen kuin minä. Ja seuraavaksi iskeekin järkytys. Yleensä naiset painavat noin 30-50 kiloon enemmän kuin minä. Tässä vaiheessa kysymys kuuluu, että mitä helvettiä? Miten pian 40-vuotta täyttävällä naisella voi olla näin vääristynyt minä-kuva? Joo, joo - ylipainoinen olen kyllä, mutta en ihan niin pahasti kuin takaraivoni väittää. Se on se niin kutsuttu ympäristö- ja sosiaalinen paine, joka tällä tavalla takaraivoon nakuttaa.
Noh. Jotta huono-äiti syndrooma saisi jatkoa niin seuraavaksihan iski paniikki, että miten saan tyttäristäni niin itsevarmoja, että he hevonkukkua välittävät siitä, mitä ympäristö etc. viestii ja pitävät kehostaan sellaisena kuin se on?
Minä niin toivon niin omien tyttärieni kuin kaikkien muidenkin tytärten puolesta, että ihmiset kasvattaisivat lapsensa toista kunnioittaviksi näyttäen heille toimintamalleja kuinka yhteiskunnassa toimitaan toista ihmistä kunnioittaen ja ymmärtäen. Minä niin toivon, että minusta olisi näyttämään lapsilleni esimerkkiä siitä, miten ihmisen tulisi suhtautua omaan kehoonsa. Minä toivon sitä niin kovasti. Joskus matka on vain pitkä.
Terveisin,
Nainen, joka muistaa vieläkin sen pahan mielen, kun tuli aikoinaan nauraen agilityradalta koiran kanssa ulos ja sai ensimmäisenä kuulla katsomassa olleen miehen arvostelleen rankasti painoaan. En minä katkera ole, mutta norsun muistinen vain ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti