Inhoan draamaa. Inhoan vielä enemmän melodraamaa. Inhoan teatraalisuutta. Inhoan kohtauksia. Ja aina vaan uudestaan ja uudestaan joudun niihin. Miksi hemmetissä mua ei voi jättää rauhaan? Hankkikaa oma elämä ja antakaa minun elää omaani.
Vuodet ovat opettaneet kohauttamaan olkapäitä, puhaltamaan syvään ilmat ulos. Helpottaa kummasti kettuuntumista. Minun aikani on liian kallista tuhlattavaksi. Olen tuhlannut sitä vuosien varrella jo liikaa. Aivan liikaa. Olen tuhlannut kuin ikuisesti rikkauksissaan uiva kroisos aikaani pohtimalla, mitä minä tein väärin, olenko sanonut pahasti, olenko tehnyt pahasti, kuinka olen voinut olla niin paska ihminen. Ja aivan turhaan. Olen seurannut vierestä ystäviä, jotka vain kohauttavat olkapäitään ja jatkavat matkaa. Minä en ole kyennyt. Ensin piti menettää viittä vaille kaikki ennen kuin opin. Mutta minä opin. Minä osaan. Katsokaa kuinka olkapääni nousevat kevyesti ja valahtavat takaisin alas kevyen henkäyksen kera. Minä osaan. Minä osaan luopua. Minä osaan antaa periksi. Minä osaan keskittyä olennaiseen. Omaan elämääni.
Opin kohauttamaan olkapäitä, mutta edelleen minua jäi askarruttamaan. Miksi joidenkin ihmisten on vain pakko järjestää kohtauksia? Miksi heidän on pakko kylvää ympärilleen negatiivisia aaltoja, jotka pyritään pitämään vielä tekohengitykselläkin elossa? Loppujen lopuksi päädyin jonkinlaiseen lopputulokseen. Joko henkilö haluaa huomiota tavalla tai toisella tai sitten henkilöllä on liikaa aikaa miettiä asioiden, tapahtumien ja sanomisten mahdollisia tarkoituksia. Ratkaisu kumpaankin on: HANKI ELÄMÄ! Kun olet aktiivinen ja omaat ihan ihka oman elämän, on sinulla niin paljon tekemistä ettet ehdi pohtimaan turhia. Kun olet aktiivinen ja nautit elämästäsi, on toissijaista saatko paljonkin huomiota. Elämällä, kun ei ole tapana vain pyöriä yhden navan ympärillä. Kumma juttu, mutta niin se vain on.
Yleisesti ottaen en millään voi käsittää, että miten jotkut jaksavat olettaa muilla aikuisilla ihmisillä olevan aikaa ja energiaa toisten turhan päiväiseen loukkaamiseen tai toisia vastaan juonitteluun. Ainakin allekirjoittaneella teettää ihan omiksi tarpeiksi töitä pysyä oman elämän syrjässä kiinni yhden päivän kerrallaan, aamusta iltaan. Riittää sitä menoa ja vauhtia niin paljon, että välillä tuntuu kuin roikkuisin ilmassa leijuvan A4:n laidassa ja olen tippua hetkellä millä hyvänsä. Hengästyneenä yritän roikkua mukana. Parhaina päivinä onnistun kiipeämään tuulessa viipottavan paperi-arkin päälle ja saan jopa kammettua sen päällä itseni pystyyn ja noina hetkinä voin hetken nauttia auringosta ja tuulesta kasvoillani. Siihen asti kunnes seuraava tuulenpuuska saa minut melkein taas lennähtämään alas arkiltani. Mutta se on minun arkkini. Tuulen riepotellessa arkkiani ohitan ihmisiä, tapahtumia, elämää. Yritän etsiä kaikesta vastaantulevasta sen oman kauneuden. Hohdon. Nauttia siitä. Muistaa sen. Vaalia. Mutta joskus on vain pakko kohauttaa olkia. Hengähtää.
Toisaalta voisi pohtia vanhaa sanontaa "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan." Jos ihmisen sielu rappeutuu, näkeekö hän ympärillään muuta kuin rappeutumista, harmautta, kylmyyttä? Mutta siihenkin toimii sama lause: HANKI ELÄMÄ! Hanki positiivisia asioita. Näe taivaan sini. Näe metsän villiheinän sävyt auringossa, näe niiden elegantti tanssi tuulessa. Näe kuinka villiheinän peittämä mäki johtaa suoraan taivaan sineen. Riivi ne harmaat naarmuuntuneet lasit, jotka kääntävät katseesi vain omaan napaasi, pois päästäsi ja näe ympäristösi. Minä en sitä voi tehdä puolestasi. Kukaan ei voi tehdä sitä puolestasi. Vain sinä. Vain sinä voit hankkia itsellesi elämän. HANKI ELÄMÄ!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti