Marttyyriuden kauneus.

Minä olen niin urhea. Minä olen uhrautunut. Olen tehnyt parhaani ja kaikkeni yrittänyt. Minä olen kiltti ihminen. Höpö, höpö. Ihan täys mulqvistihän sä olet. Enemmin luotan siihen eukkoon, joka sanoo suoraan, että tahdon olla sellainen paha narttu. Nauraa päälle, että hyi, kun mä olenkin ilkeä. Ja niin nauran minäkin. Se narttu just kertoi kahdella lauseella, että hän tietää ettei ole virheetön ja tietää ettei aina ole kilttikään. Osaa olla itsekäskin. Normaali ihminen.

Olen niin täynnä kaikkia näitä maailman uhrautujia ja suuria auttajia. Minä, minä, minä. Ja sitten, kun minä. Kukaan meistä ei ole niin kiltti. Meillä kaikilla on huonot puolemme. Jos ei niitä ole niin kyllä siellä jossakin on pahasti jotain vialla. Todella pahasti. Tai no niin. Tiedämmehän me mikä on vialla. Se kiltti ihminen on niin hemmetin vakuuttunut omasta hyvyydestään, että tekee mieli repiä omien hiuksien lisäksi senkin hiukset päästä. Eihän kukaan voi elää täysjärkisenä sellaisen rinnalla. Tuntien koko ajan syylliseltä, kun itse olen tällainen arkinen mulkku. Ja tuollaisen enkelin rinnalle olen päässyt. Se marttyyriuden kirkastuma voi tuntea vapaasti ylemmyyttään meihin arkisiin kadun tallaajiin, jotka kompastelevat ja kiroilevat. Ei ihan mennyt niin kuin suunnitteli, mutta onneksi tuo täydellisyyden ruumiillistuma voi lohduttaa meitä, hienovaraisesti ilmentää pettymyksensä käytökseemme. Mutta onneksi hän on niin hyvä, että antaa meille anteeksi, anteeksi meidän ihmisyytemme. Samalla toki voi muistuttaa kuinka hän on, hän on ja vielä kerran hän on.

Ihminen ei selviä hengissä ilman pientä itsekkyyttä. Ihminen ei selviä hengissä, jos on täydellinen. Mitäpä sitä varoa mitään, jos on niin hemmetin perfecto? Tai toisaalta. Jos on niin hemmetin täydellinen niin eihän maailmalla ole varaa menettää niin suurta lahjaa. Se on muuten kumma homma, että marttyyrit yleensä muistavat varoitella kaikkia kaikista vaaroista taivaan ja maan välillä. Maailma voi olla niin vaarallinen ilman marttyyria. Onneksi marttyyri suojelee. Rakentaa turvaverkon, jota ilman et selviä. Voit raadella itseäsi siihen, verkon silmukoiden painuessa lihaasi, tihkuttaen pahuutesi tuottamaa syyllisyyden mustaa kuonaa maan syvimpiin multiin, jotka ravitsevat marttyyrin kukoistusta. Marttyyri on kaunis ja valkoinen, voit ihailla häntä ympäröivää hohtoa. Kuin pienet vihreät ruusun köynnökset kasteessa valkoisten nuppujen loistaessa aamun katveessa. Sinun mädäntyessä mustana ja riutuneena ruhona turvaverkossasi. Kauan eläköön marttyyri - lihan syöjien kuningatar!

Migreeni puskee ja selkäkin on paskana. Missä vika?

Joskus sitä huomaa liikaa asioita, kun on ihan liikaa eläinten kanssa. Oppii havannoimaan ihan liikaa. Rekisteröimään ja tekemään johtopäätelmiä. Oikeasti hemmetin inhottavaa. Ja tässä yksi tämän inhottavuuden johtopäätöksiä.

Allekirjoittaneen oman tilastoiman oman heikon datamuistin takarajalle tallennettuihin tilastoihin on kertynyt niin migreenistä kuin selän ongelmistakin kärsivistä pieniä mielenkiintoisia seikkoja. Perusmoodi: Minä pystyn. Minä jaksan. Olen iloinen. Olen pirteä. Olen energinen. Olen mielenkiintoinen ihminen. Olen huumorintajuinen. Aikataulut puskee niskaan, mutta ei tunnu missään. Oikeasti ei tunnu missään. On omituista olla kotona ilman ohjelmaa. Varsinkaan yksin. Hei ja näytänkin ihan hyvälle. Huolehdin itsestäni. Onko tullut koskaan mieleen, että kehonne ja mielenne huutavat lepoa? LEPOA!

Lepo ei ole kaveriporukassa laadukkaalle illalliselle menoa. Porukalla kylpylään menoa parin kuohuvan kanssa. Rentoutuminen ei ole kaveriporukassa baariin lähtöä tai vuoden huikeimpia pippaloita. Lepoa ei ole 10 kilometrin vaellus maastossa koirien kanssa.

Valmentaessa usein muistutan ihmisiä, että myös positiivinen stressi tuottaa stressihormoneja ja jos elimistö ei pääse puhdistumaan, on seurauksena ikään kuin myrkytystila. Kas kummaa, myös koirilla on lisääntynyttä ripuli-, oksennus- ja ihovaivoja. Tuntuu, että aina sattuu ja tapahtuu niin että jotain revähtää tai venähtää. Samaahan ei voi missään nimessä tapahtua ihmisten kanssa? 

Voima-ihminen jyrää! Minä pystyn! Minä jaksan! Suomalainen ei periksi anna! Paitsi migreenille, kun tuntuu, että päähän sattuu niin että tajut lähtee. Aivojen shutdown - Boot The system to reload. Selkään sattuu niin että tuntuu kuin se katkeaisi. Jalat eivät kanna. Your systemi is overloaded - you need to get a bigger powersource or reduce your running programs. Use ctrl+alt+del to reboot your system. Tee jotain! Oma järjestelmäsi antaa varoituksia! Jonkin on muututtava.

Olen ylienergisenä ihmisenä aika kökkö esimerkki. Jankkaan menemään vaikkei enää jaksaisi - aivot narikkaan ja tee kunnes kaikki vaadittava on tehty. Periksi en anna. Prkl. Ja se sisu. Jossain vaiheessa elämä vaan koulutti. Sunnuntai-iltaisin ei ole enää ohjelmaa. Vain olen. Kotona. Oman perheen kanssa. Sängyn pohjalla. Sohvan pohjalla. Vain olen. Syön. Lueskelen. Katson telkkaa. Annan kehon levätä paikallaan ja uusia rauhassa soluja, korjata viikon rasitusten tekemiä mikrotason vahinkoja elimistössä. Annan mielen levätä laiskana. Stressitaso laskee kuin lehmän häntä - laiskana ja letkeänä. Joskus on vain levättävä.

Koti, uskonto ja isänmaa - Väline, valmentaja ja harrastus.

Olipa kerran pikkuruinen Suomi. Suomi taisteli sisukkaasti isompiaan vastaan. Sotilaat näkivät rintamalla nälkää, luodit olivat säästölaskennalla. Mutta Suomi taisteli. Ne isät ja puolisot, pienviljelijät, virkailijat, rengit, sinisilmäiset pojat olivat nähneet helvetin. Kotiin palanneilla oli usko mennyt kaikkeen kuoleman mädän kärventyessä edelleen nenässä. Ei ollut luottoa arkielämään. Ei osattu olla. Perheellisetkin miehet villiintyivät. Alkoholi ja juhlinta iski päälle. Eksyksissä. Turvattomina. Mutta sitten tuli uskonto. Pieniä kiihkeitä uskonlahkoja vahvojen johtohahmojen muodossa. Niin saatiin Suomi taas iskuun. Miehet palasivat ruotuun. Oli taas turvallinen olo. Joku johdatti ja sanoi miten toimia.

Olipa kerran pikkuruinen Suomi. Suomi taisteli sisukkaasti isompiaan vastaan. Niin yrittäjät kuin työntekijätkin näkivät kauhun kasvavan silmissään. Menetettyjä elinkeinoja, menetettyjä tulevaisuuksia, menetettyjä koteja. Ahdistus kasvoi, avioliitot tuhoutuivat, toivo tulevaisuudesta oli mennyttä. Ei ollut luottoa arkielämään. Alkoholiin on helppo hukuttautua. Eksyksissä. Turvattomina. Osattiin jo tavata sana: Mielenterveysongelma. Mutta sitten tulivat harrastukset. Kiihkeää kilpailua, seuratoimintaa, vahvoja valmentajia. Niin saatiin Suomi taas iskuun. Kansa palasi taas ruotuun. Oli taas turvallinen olo. Joku johdattaa ja sanoo miten toimia.

Hassua, eikö totta? Monelle on harrastuksesta tullut uskonnon korvike. Kirkosta erotaan enemmän kuin koskaan. Sinne liitytään, kun tarvitaan kirkolta jotain ja erotaan, kun ei enää tarvita. Ensimmäisen ison laman jälkeen seuratoiminta oli aktiivista ja puhallettiin yhteen hiileen. Oltiin äärimmäisen seurauskollisia. Seuraavien lama-aaltojen myötä asiat ovat muuttuneet silläkin saralla. Nyt kaikki kuuluvat kaikkiin seuroihin ja käyvät poimimassa kaikista seuroista omat parhaat omenansa. Kaupalliset valmentajat ovat astuneet kirkollisten lahkojen ja seurojen johtohahmojen tilalle. Jos joku uhkaa sanoa eriävän mielipiteen sen ainoan oikean valmentajan mielipiteestä, on välittömästi paha. Suoraan saatanasta. Erotetaan hänet kirkosta.

Harrastuksesta tulee niin suuri osa elämää, että sillä jaksaa arjen läpi. Työpaikan yt-neuvottelut, aviokriisit, lasten ongelmat. On paikka, missä uppoutua omaan maailmaansa. Uskonnolliseen nirvanaan johtavaan tilaan, jonka muistamalla jaksaa taas viikon. Valmentajan ohjatessa sinua kädestä pitäen niin ettet pääse tekemään virheratkaisuja.Valmentaja kehui sinua. Hyvä ihminen.

Joillekin väline on oma keho, toisille eläin, toisille esine. Nykyään saa jo omaan kehoon lisäosia, pientä fiksausta tarvittaessa. Maalia pintaan. Koirissa oltiin ennen aika rotu-uskollisia. Oltiin ylpeitä omista roduista. Nyt siirrytään kepeästi isommalla moottorilla varustettuun rotuun. Ferrari alle niin kaikistahan tulee mestareita. Esineen muodossa olevaa välinettä on vielä helpompi vaihtaa ja säädellä sen ominaisuuksia.

En nyt tiedä, mihin päättäisin kirjoitukseni. Toivon niin kovasti takaisin niitä seura-aikoja, jolloin kaikki kannustivat kaikkia, treenattiin yhdessä, kisareissuja käytiin porukalla, kaverin puolesta jännättiin ja jossain siellä takana myhäili suuri henki tyytyväisyyttään. Sen hengen nimi oli Me.





--- JÄLKIKOMMENTTINA----Viimeisestä kappaleesta tuli mieleen Keravan Agility Team, Järvenpään Agility Urheilijat ja Suomen Sileäkarvaiset noutajat. Haluan kiittää näitä kolmea seuraa. Olen aikoinani nauttinut niin suunnattomasti teidän kanssanne työskentelystä - aivan mielettömiä seuroja kaikki, joiden kanssa tekemisestä ei ole jäänyt käteen kuin aivan järjettömän hyvä ja lämmin mieli. Kiitos. ---

Mikä vitun voimanainen?

Viime yönä kävin vanhan valmennettavani kanssa puhelinkeskustelua. Hän kertoi eron tulleen. Hän oli kaikkensa tehnyt. Täydellinen tyttöystävä. Kysyin: "Miksi?" Hän haluaa tehdä kaikkensa, jotta toisella olisi hyvä olla. Miksi? Miksi helvetissä naiset vielä 2014 vuonna ovat koulutettu palvelemaan? Miksi? Miksi naiset vuonna 2014 ovat valmisteltu 1950-luvun täydellisen kotirouvan rooliin? Miksi?

Ensin naisista kasvatettiin kotirouvia. Perheen pelastajia. Lasten helliä, kärsivällisiä ja niin helvetin uhrautuvia äitejä. Täydellisiä vaimoja. Tyydytä kaikki miehesi halut, mutta älä vain unohda huolehtia, että jääkaapinkaan alla ei ole pölyä. Seuraavaksi piti hoitaa niin ura kuin kotikin. Ja nyt. Päivän vaatimus ei ole enempää eikä vähempää kuin täydellinen kotirouva, uranainen ja fitness-malli. Pitää huolehtia itsestään. Mikä nainen se sellainen on, joka jättää itsensä huolehtimatta? Oman fyysisen kunnon huolehtiminen kuuluu jo jokaisen kansalaisvelvollisuuksiin. Päivitetään faseen vähän kuinka paljon on treenattu, kulutettu kaloreita. Että kaikki tietäis ettei mulla tarviis olla huono omatunto vaikka illalla otinkin lasin skumppaa. Ja skumppahan on nyt sitä paitsi tyylikästä. Hei, come on! Kyllä kaikki vähintään Fresitalla juhlistaa arkea. Muutama haisulikynttilä siihen perään niin on vielä tunnelmakin napsaistu päälle kuin elokuvissa.

Nyt on lanseerattu uusi nimike: Vitun voimanainen saatana. Mikä vitun voimanainen? Ihan samanlaisia suomalaisia akkoja tässä ollaan kuin ennenkin. Ei meidän geeniperimä ole sadassa vuodessa muuntunut prosentiakaan.

On kyseessä nainen tai mies, on tehtävä, mitä on tehtävä, kun tulee tilanne vastaan. Mikä SE tilanne on, riippuu ihan kunkin tuurista. Joillain on paskempi tuuri kuin toisilla. Voi, voi. Joillain meistä on älyä pitää suunsa kiinni ongelmistaan ja toisilla taas ei. Taidanpa kuulua jälkimmäiseen ryhmään. Leukojen lonksutus, kun sujuu luonnostaan niin helvetin hyvin. Tuli myöskin muutama kuukausi sitten haukuttua yksi ystävä saatanan idiootiksi, kun se ei voinut sanoa, ettei jaksa ja väsyttää ja elämä on just nyt helvetin vaikeaa. Ai niin. Kerroin sille myös, että puhelin on keksitty. On viime aikoina oppinut käyttämäänkin sitä.


Me vain kaikki kannamme elämämme eri tavoin. Jos voimanaiseksi lasketaan tällainen pässinpää, jolle kohtalonkoura on suonut opettaa muutamia asioita niin sitten varmaan olen voimanainen. Ja mitä sitä paskaa? Itkeä pillitän. Tunnen kuinka rankani katkeaa, kun en jaksa kantaa edes arkea. Kiroilen turhautuneena. Jos voin vältellä epämukavia asioita, välttelen. Jos voin olla sovussa, vaikka kuinka kyrsisi, olen hiljaa. No, ainakin useimmiten. 


Omien tyttärieni kanssa minulla on yksi tavoite: Kasvattaa heidät onnellisiksi. Mitä tahansa he haluavat tehdä ja olla, kunhan  he ovat silloin onnellisia ja osaavat nauttia siitä. Jos minä onnistun, heitä voitte kutsua voimanaisiksi.

Akvaariomies

Elämässäni on akvaariomies. Se elää kuulemma vain oman akvaarionsa sisällä. Siellä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Kaikki ylimääräinen on akvaarion lasin toisella puolella. Vaimennettuina. Turrutettuina. Puolittaisella mielenkiinnolla tarkkailtavana. Näen akvaariomiehen tarkkailevan akvaariotaan ympäröivää maailmaa pieni puolittainen hymy suupielessään. Silmät tuikkivat älykkyydestä ja huumorista. Akvaariomies on mentorini.

Tapaan akvaariomiehen säännöllisesti. Keskustelemme niitä näitä, syvällisiä ja vähemmän syvällisiä - arjen tuomia ongelmia ja iloja. Säännöllisesti akvaariomies kuitenkin jysäyttää, jysäyttää niin kovaa henkisesti solar plexukseeni, että henki salpaantuu. "Mikä mutta? Siellä se mutta taas on. Miksi siellä on Tiina mutta? Ei tekosyitä." Tunnen henkeni salpaantuvan, kiukun heräävän. Suojareaktio. Aggressio nousee. Älä käy mulle. Minä en pysty siihen, koska. Minä tekisin sen, mutta. Minä haluaisin tehdä sen, mutta. Itku ei ole kaukana. En voi näyttää kiukkuani ja itkuani. Paljastuisin. Yritän hymyillä, naurahtaa edes tukahtuneesti. Estää kaikkien esiriippujen romahtamista. Saan pihistyä ulos vain: "Mutta..." Akvaariomies tiukkenee: "Tiina, älä viitsi. Ei ole muttia. On vain tekosyitä. On vain löydettävä oikea tapa. Keino. Etsi se."

Akvaariomies laittaa minut katsomaan itseäni henkisesti peiliin. Arvioimaan. Mitä oikeasti haluan? Mutta akvaariomies on myös kiltti. Hänellä on valtava tiedon kovalevy takaraivossaan. Sieltä hän antaa toimintaideoita. Malleja. Jättää minut valitsemaan. Pohtimaan minulle sopivia toimintatapoja. Ja valinnan siitä lähdenkö uudelle polulle vai en. Polkuni ei ole akvaariomiehen polku. Se on minun ja akvaariomies ei voi sitä pakottaa tiettyyn suuntaan. Hän on mentorini. Guru, joka istuu vuorellaan. Minä kiipeän ja törmään välillä hänen vuoreensa. Saan herätyksen valitakseni polulleni uuden suunnan. 

Henkilökohtaisiin ominaisuuksiin menemisen loukkaavuuden raja

Minä kiroilen. Mitä enemmän stressaan, sitä enemmän kiroilen. Minä kiroilen. Mitä väsyneempi olen, sitä enemmän kiroilen. Minä kiroilen. Mitä kipeämpi olen, sitä enemmän kiroilen.

Minä olen isoääninen. Mitä iloisempi olen, sitä isompi äänisempi olen. Minä olen isoääninen. Mitä innostuneempi olen, sitä isompi äänisempi olen. Minä olen isoääninen. Mitä kiihtyneempi olen, sitä isoäänisempi olen.

Ja ai, että tämä vituttaa joitain ihmisiä. Ratsastaessani toissa viikolla kuuntelin kahteen kertaan Jouni Hynysen Mies Katoaa -kirjan ja nauroin katketakseni. Sitten taas vakavoiduin. Ja nauroin taas. Hymyilin silkasta nautinnosta. Hynynen itse oli lukenut kirjansa äänikirjaksi. Kuuntelin tätä lempeää lappeenrantalaista kiroilun soljuvuutta ja nautin. Se oli kuin runoutta. Kuvittelin mielessäni ihmisen, joka menisi aukomaan turpaansa Hynysen kiroilusta Hynyselle. Epäonnistuin aika pahasti - ainoa tyyppi oli pinnallinen nihilisti, jonka aivot olivat 1950-luvulla. Näin vain mielessäni Hynysen hymyilevän lempeän leppoisasti ja sanovan tyypille: " Ja haista sinä jätkä kuule paska."

Minun iltapäiväkerhoni koulun jälkeen oli jätkä-armeija. "Kääri sätkiä. Kaverit on tulossa." Ja minä käärin. Ja kuuntelin tämän poikaporukan kiroilua. Se poika, joka kuoli syöksyessään lasin läpi, oli niin hemmetin ujo. Punasteli istuessaan minunkin viereeni. Se poika, joka istuu vankilassa parista taposta, oli se, joka muisti ottaa minutkin huomioon. Oli kiva tyyppi. Niin. Kaikki olivat erilaisia, mutta kaikkia yhdisti iloisesti soljuva kiroilun runous. Äänet nousivat ja ketään ei häirinnyt.

Ehkä minä en vain istu sivistyneeseen yhteiskuntaan, missä tytöt eivät korota ääntään ja käyttäytyvät kuin nuorien neitojen kuuluu. Istuvat mielellään kädet että jalat ristissä tuolilla ettei vain satu mitään. Ja suu tiukasti supussa. Ettei vain sano mitään väärää. Ehkä persoonani on loukkaava joillekin. Heidän herkät hipiänsä värähtelevät sivistymättömän käytökseni aiheuttamasta kosmoksen vääristymästä. Mutta koska osa heistä on niin oikeamielisiä ihmisiä, että he eivät kestä maailman kaikkeuden värähtelyn häiriöitä, on heidän puututtava siihen. Oltava rohkeita - oikeita oikeamielisyyden ritarikunnan mahtijäseniä - ja tultava ilmoittamaan minulle suorin sanoin kuinka he tai parhaimmillaan eläimet ympärilläni kärsivät järkyttävästä käytöksestäni. "Ovatko koirasi kuuroja? Nyt kielenkäyttöä. Tsot, tsot." Olkaamme kaikki sivistyneitä yhdessä ja kuolkaamme tylsyyteen. Pidämme mukavasti yhdessä mukavaa ja naurahtelemme kevyesti yhdessä ettei vaan kenenkään huomio kiinnittyisi minuun. Ole varovainen. Voit negatiivisesti erota josta kusta toisesta. Se ei ole sallittua ja sinua on ojennettava.

Ehkäpä siinä on se vika. Jossain vaiheessa koin tälläiset huomauttelut loukkaavina. Sellainen verinen rantu tuntui tuolla sisuskaluissa. Jäin pohtimaan itseäni ja käytöstäni. Olenko paha? Loukkaava? Nykyään koen tällaista "kasvatusta" harrastavat henkilöt ihmiskuntaa kohtaan loukkaavina. He haluavat lyödä muotin ja muottia ei saa rikkoa. Luonto loi muotin. Ympäristö muokkasi sitä. Niinpä meistä kaikista tuli erilaisia. Oman maailmamme rikkauksia ja voimavaroja.

Enemmin räkänokastakin mies tulee kuin aivan, aivan tyhjännaurajasta....

Niin sitä se Juliet Jonesin Sydän aikoinaan lauloi. Nuorempi sukupolvi voi käydä sivistämässä itseään yuotubessa hakien samalla biisejä: Haluan vaimokseni tarjoilijattaren ja Helppo elämä, rikas isä ja koira. Sivistävät kummasti. Mutta niin kuin usein sananlaskuissa niin tässäkin totuuden jyvänen piilee. Tämän päivän trendi on olla kaikkien kaveri. Pakko nauraa tyhjälle, kun oikeasti ei naurata yhtään, mutta jos et nyt naura niin et oo kaveri. Pakko olla kaikkien kaveri.

Lasten kanssa ollaan käyty vakavia keskusteluja. Yrittänyt vääntää rautalankamallia siitä, miten koulu on heidän työpaikkansa ja siellä on tultava kaikkien kanssa toimeen. Tykätä ei tarvitse. On opeteltava taito tulla toimeen ja pysyä neutraalina. Tykätä ei tarvitse. Kaikkien ei tarvitse tykätä kaikista. Kaikissa työpaikoissa on ihmisiä, joista ei vaan tykkää. Mutta toimeen on tultava ja hommat hoidettava. Aikanaan esikoisen ollessa eskari-ikäinen suomeksi sanoissa oikein vitutti, kun eskarin periaatteena oli TIIMITYÖSKENTELY ja TIIMITYÖSKENTELYN KEHITTÄMINEN. Oikea kiusaamisen tyyssija. Lasten nykyisen koulun periaatteena on hyvät peruskäytöstavat. Hurraa! Kyllä meillä Hyvinkäällä osataankin! Ja arvatkaa mitä - siellä homma toimii. Nahistelua tottakai, mutta se nyt on normaalia. Missäpä työyhteisössä ei olisi.

Aikoinaan armaalla 1990-luvulla tiimityöskentely oli vasta laskeutumassa Suomeen. Opiskelin Lontoossa "Team Working and leading" -aineita. Ai, huomasitteko tekin? Juu, juu. Siellä lukee leading. Johtaminen. Vastuun kantaminen. Päätösten tekeminen. Asioihin tarttuminen. Ei suomalainen lässyn, lässyn, kun meidän on kaikkien oltava kavereita keskenään. Se vaan on nyt niin että kanalaumalla on oltava aina jonkin sortin nokkimisjärjestys. Jos ei ole niin kyllä siinä vallan neuvottomuus iskee ja ollaan vallan työuupuneita ja neuvottomia, kun ei ole selkeää suuntaa, mihin mennä.

Nyky-suomalainen on oppinut myös hyödyntämään tämän tiimihenkisyyden hedelmällisyyden. Ole kaikkien kaveri ja poimi joka mahdollisesta paikasta ja ihmisestä hyödyt itsellesi. Aivan sama vaikka eettisesti, moraalisesti ja minkään tason periaatteiltaan mentäisiin huolella riitasoinnuissa. Minä hyödyn ja olisihan se nyt aivan kauheaa, jos joku voisi teoistani tai sanoistani olettaa minulle olevan jonkin sortin periaatteita. Sehän voisi vaikka olla ettei tykkäisi mun periaatteista. Se voisi pitää jotain sellaista asiaa hyväksyttävänä, mitä minä pidän vääränä tai toisinpäin. Herra jee. Minähän joutuisin vastaamaan sanoistani. Hymyile, naurahtele kevyesti ja nyökyttele kovasti. Kyllä se siitä. Kun ei olla pahasti lakia rikottu niin kaikki on hyvin. Onhan?

Minä-kuva ja sen rakentaminen

Olin jossain 30 ikävuoden hujakoilla ja pääsin katsomaan lapsuuden ja nuoruuden kuviani. Järkytys oli suuri. Enhän minä ole koskaan alle 20-vuotiaana ollut lihava! Olen ollut täysin normaalipainoinen. En ole ollut edes pyöreä. Olen aina luullut olleeni lihava ja niinpä en ole myöskään kiinnittänyt huomiota syömiseeni tai liikkumiseeni, kun kerran olen aina ollut lihava niin miksipä se siitä muuttuisi, kun siihen ei syöminen eikä liikunta ole tähänkään asti vaikuttanut. Niinpä minusta tuli lihava. Ironista kyllä, sairastuin aikanaan endometrioosiin ja niinpä sitten, kun viimeinkin yritin, ei tekemisilläni hirvittävästi ollut vaikutusta painooni. Hormonien ollessa kohdillaan paino tippui ja se loppu 98 prosenttia ajasta....

Kahden pienen tyttären äitinä tähän todellisuuteen herääminen oli rankkaa. Miten minä voin suojella tyttäreni ettei heille käy näin? Miten minä voin kasvattaa tyttäreni niin että heillä on realistinen käsitys omasta kehostaan?

33 ikävuoden hujakoilla tajusin vasta, että pömppömahani onkin palleani. Ei saa nauraa. Tyypillä on suhteessa pitkä selkä ja vatsalihakset on kovasti sitä mieltä, että työnteko on turhaa, kun sen voi teetättää selkälihaksilla. Lopputuloksena lannerankaa eteenpäin kaarella, vatsalihakset roikkuu velttoina ja pallea on krampissa ylpeänä ensimmäisenä tervehtimässä maailmaa.

Seuraava äiti-paniikki iski. Miten opetan tyttäreni pitämään kehostaan huolta monipuolisesti? Miten opetan tyttäreni nauttimaan liikunnasta niin että heidän niin oman kehon kuin anatomian tuntemuksensa kehittyy samalla?

Nyt painan 38 vuotta ja kaikki ikiomat kilot. Leikkauksesta toipuessani ehdin katselemaan telkkaria enemmältikin. Laihdutusohjelmia tulee ruoka-ohjelmien rinnalla niin pirusti. Sattuipa sitten useammankin kerran niin että katsoin, että kas, siinähän on saman kokoinen naisihminen kuin minä. Ja seuraavaksi iskeekin järkytys. Yleensä naiset painavat noin 30-50 kiloon enemmän kuin minä. Tässä vaiheessa kysymys kuuluu, että mitä helvettiä? Miten pian 40-vuotta täyttävällä naisella voi olla näin vääristynyt minä-kuva? Joo, joo - ylipainoinen olen kyllä, mutta en ihan niin pahasti kuin takaraivoni väittää. Se on se niin kutsuttu ympäristö- ja sosiaalinen paine, joka tällä tavalla takaraivoon nakuttaa.

Noh. Jotta huono-äiti syndrooma saisi jatkoa niin seuraavaksihan iski paniikki, että miten saan tyttäristäni niin itsevarmoja, että he hevonkukkua välittävät siitä, mitä ympäristö etc. viestii ja pitävät kehostaan sellaisena kuin se on?

Minä niin toivon niin omien tyttärieni kuin kaikkien muidenkin tytärten puolesta, että ihmiset kasvattaisivat lapsensa toista kunnioittaviksi näyttäen heille toimintamalleja kuinka yhteiskunnassa toimitaan toista ihmistä kunnioittaen ja ymmärtäen. Minä niin toivon, että minusta olisi näyttämään lapsilleni esimerkkiä siitä, miten ihmisen tulisi suhtautua omaan kehoonsa. Minä toivon sitä niin kovasti. Joskus matka on vain pitkä. 

Terveisin,
Nainen, joka muistaa vieläkin sen pahan mielen, kun tuli aikoinaan nauraen agilityradalta koiran kanssa ulos ja sai ensimmäisenä kuulla katsomassa olleen miehen arvostelleen rankasti painoaan. En minä katkera ole, mutta norsun muistinen vain ;) 

Positiivisuus on perseestä vai onko?

1.4.2014 Luin tänä aamuna kirjoituksen positiivisesta psykologiasta. Mieleen tuli paria päivää aikaisemmin käyty keskustelu vanhan valmennettavani kanssa. Ajauduimme keskustelemaan asenteista, ympäristön antamasta palautteesta ja näiden kahden vaikutuksesta niin agilitaajan kuin ratsastajan pääkoppaan ja itseluottamukseen omasta osaamisestaan. Mukula tähän tekstiin oli pistetty odottamaan itämistään.

26.4.2014 Seurasin tänään päivän kolmea ponityttöä yrittäen epätoivolla pysyä mukana heidän vauhdissaan - edes valvovan silmän osalta. Tytöt ratsastivat pitkin peltoja kuin villi-intiaanit arolla. Ilon kiljahdukset kajahtelivat aamu-auringossa. Iloiten liityin heihin. Kentällä he vuoroin tekivät "töitä" eli harjoittelivat hyvinkin tunnollisesti, nauroivat, auttoivat toisiaan, vaihtelivat hevosia ja nauttivat. Kotiin mentiin taas villi-intiaanien tyyliin. Tekemisen iloa. Toisten huomioon ottamista.

Seuratessani niin koira- kuin hevosharrastajiakin törmään aina samaan ilmiöön: Suorituspaineeseen. Nuo 7-, 10- ja 12-vuotiaat tytötkin haluavat tehdä hyviä suorituksia, mutta he eivät ole unohtaneet vielä hetkestä nauttimista. Jokainen heistä on menossa huomenna kilpailemaan. Hetkestä nauttiminen tuo heille tekemisen ilon. Suorituspaineen vallatessa heidät näemme niitä lapsia, joista valitetaan eri puolilla - aikuisten peilikuvia. Epäonnistuminen on paskaa. Koira on paska. Hevonen on paska. Minä olen paska. Valmentaja on paska. Mutsi on paska. Tuuleekin väärästä suunnasta. Ei tästä ikinä mitään tule. Mutta useimmiten jostain se innostunut harrastaja, oli kyseessä lapsi tai aikuinen, löytää sen pienen itsepäisyyden jyväsen, joka vie takaisin treenaamaan ja usein myös kisaamaan. Kai sitä voisi kutsua hulluudeksi, silkaksi itsepäisyydeksi, periksi antamattomuudeksi, kunnianhimoksi tai rakkaudeksi lajiin. Meillä kaikilla on ihan ikiomat hiekanjyväset, jotka ovat meidän näköisiämme ja koostuvat ihan meidän jokaisen omista aineksista. Hetkessä elämisen taito erottaa meidät toisistamme.

Omille valmennettavilleni yleensä sanon raa'asti, että enemmin katson teidän tekevän ensin muutamia hylättyjä kuin lähtevän ensin hakkaamaan loistavia tuloksia. Alhaalta on aina helppo ponnistaa ylöspäin - aina voi parantaa. Mutta huipputason ylläpitäminen onkin toinen tarina. Jos aloittaa loistavilla tuloslitanioilla, syntyy helposti joko paine ylläpitää sama taso tai väärä mielleyhtymä omasta tasosta. Aina ei vain voi voittaa. Se on sellainen valitettava elämän fakta, joka pitäisi jokaiselle opettaa. Niin kuin sekin, että tee aina parhaasi ja tänään se riittää tähän ja huomenna johonkin muuhun. Nautin, kun valmennettavani tulee sanomaan, että hylly tuli kisoista, mutta olisitpa nähnyt, minkä takaaleikkauksen tein. No, wau! Asenne kohdillaan. Taito nauttia hetkestä ja analysoida oma suoritus. Analysoidaan myös ne heikommat palaset ja aletaan treenaamaan. Nautin, kun valmennettavani tulee sanomaan, että nolla tuli ja voitettiinkin, mutta se oli aivan paska suoritus. No, wau! Syödään 0-karkit, ollaan tyytyväisiä siitä, että huononakin päivänä yhteistyö on niin hyvässä kunnossa, että se kantaa nollaan, analysoidaan ongelmat ja aletaan treenaamaan. Tavoitteellisuutta ja kunniantuntoa omasta tekemisestä. Nautin, kun valmennettavani tulee sanomaan, että me tehtiin 0 ja me oltiin sairaan hyviä. No, wau! Ne on olleet radalla yhdessä ja asiat on loksahdelleet paikalleen. Vaikeutetaan harjoituksia. Otetaan yhdessä uusia tavoitteita.

Tavoitteena valmentajan näkökulmasta olisi aina päätyä siihen tilanteeseen, että omat valmennettavani nauttivat niin kisoissa kuin treeneissä H e t k e s t ä: Yhteistyöstä koiran kanssa. Siitä tunteesta, kun ajattelit seuraavaksi käskeä koiran tekemään jotain ja se teki sen jo kuin ajatus. Siitä tunteesta, kun voitit itsesi. Siitä tunteesta, kun pakahdut ylpeydestä, kun koirasi on voittanut itsensä. Kuulostaa hienolta. Niin maan perusteellisen hienolta. Siinä on yksi mutta. Se vaatii treeniä. Puuduttavaa, yksitoikkoista perustyötä. Kuinka usein saan edelleenkin kuulla: "Sessestä tämä on tylsää. Eiks voitais tehdä jotain muuta?" Ei Sessellä ole tylsää. Ohjaajalla on. Ja kun ohjaaja ei viitsi, viestii tämä Sesselle, että tää on ihan roskaa koko homma ja niin Sessekin masentuu. Treeni on sitä eläimelle kuin miksi me rakennamme sen. No, kun Sessellä on nyt sitten tylsää niin tehdään supervaikeita vaativia teknisiä ratoja. Ettei vaan Sessellä olisi tylsää. No, ei se oikein sujunut ja hinkataan nyt sitten näitä esteitä numerot 3-6 teidän kanssa. Btw, sama tekniikka oli tuossa tekniikkaharjoituksessa, mistä Sesse ei tykännyt. Mutta eihän nämä kaksi asiaa millään tavoin liittyneet toisiinsa. Eihän?

Toinen hokee koko ajan, että me ollaan ihan paskoja, ei tästä koskaan mitään tule. Toinen hokee, että nyt me mennään kahden viikon päästä ja saadaan ne nollat. Kumpikin pettyy. Ensimmäinen ei onnistu, kun ei ole antanut itselleen lupaa onnistua. Ajatuksen vetovoima. Toinen keskittyy nolliin niin vahvasti, että ei näe enää metsältä puita. Pakko. Ja pakosta seuraa useimmiten negaatio. Pettymys. Suorituspaine.

Tämä nyt vain on sellaista ajatuksen virtaa. Koirapuolella tunnen tasan tarkkaan omat vahvuuteni ja heikkouteni. Tiedot, taidot, henkiset ja fyysiset ominaisuudet. Itsevarmuus on vakaalla pohjalla. Hevospuolella olen ns. rookie. Ratsastan mahdollisimman paljon, yritän tiedollisesti kehittyä mahd. paljon, mutta itseluottamus on niin heikoilla kantimilla, että valmentajalle soittaminen tekee tiukkaa. Halua ja tahtoa on niin paljon ja asia on niin tärkeä, että Hetkestä kiinniottaminen tahtoo unohtua. Suorituspaine puskee niskassa vakavoittaen kaiken - tehden yliherkäksi jopa mahdollisesti arvosteleville katseille. Mutta nyt se Hetki on taas tänään koettu. Monta kertaa. Intiaanilaukat ponityttöjen kanssa. Ylpeys pienestä herra-hevosesta, joka voitti kauhean vesilätäkkökammonsa. Ilo puhtaasta kevyestä eteenpäin pyrkivästä yhteisestä liikkeestä. Alamäen kootusta käynnistä. Nyt aion laittaa valmentajalle viestiä ja nauttia Hetkistä. Niin omassa tekemisessäni kuin yhdessä valmennettavieni kanssa. Päästäkää aurinko sisälle.

Paska valmentaja.

Koirien koulutuksessa vallitsee vahvasti positiivisen vahvistamisen aikakausi. Mukaan lukien ohjaajat. Jopa silloin, kun ohjaajalle pitäisi tiukasti kertoa, että nyt tarvittaisiin muutoksia ja päätöksiä tai edistystä ei tule tapahtumaan, kaivetaan sieltä loputtomasta säkistä niitä positiivisia lausahduksia. Ohjaaja voi nojailla mukavasti saamaansa positiiviseen tukeen ja kellua mukavan laiskassa olotilassaan. Muutoshan voi olla stressaava ja vaatia vaivaa. Hevospuolella piiska heiluu ratsastajien niskoihin. Hyvä on - myönnän - sielläkin on alkanut vallata positiivisen vahvistamisen ilmapiiri. Onhan se maksulliselle valmentajalle aina helpompi kerätä viikoittaiset valmennusrahat valmennettavilta, jotka kelluvat mukavassa kuplassaan. Niin koira- kuin hevospuolellakin.

Miksei sitä palautetta voi antaa sillä tavalla monipuolisesti? Henkilökohtaisesti en juurikaan vihaa muuta lausahdusta niin paljon kuin: "Hyvä. Seuraava." Jos tämä on valmentajan ainut kommentti  toistuvasti niin valmentajalle voi vastata ihan samoilla sanoilla ja etsiä uuden valmentajan. Useimmiten suorituksista löytyy niin positiivista kuin negatiivista, mutta myös huonona päivänä on voitava sanoa suoraan miten asiat ovat. Jos valmentaja ei ole valmennettavaltaan nähnyt huonompaa suoritusta ikinä, on se myös ääneen sanottava. Samoin se maailman paras suoritus. Valmentaja on valmennettavansa peili: Peili, jonka takana on suurella tietokannalla varustettu analysoiva ja oikeita ratkaisuja hakeva moottori. Peili, jonka takana on suuri sydän. Sydän, jonka sisällä on valtava rakkaus eläimiin. Sydän, jonka sisällä on valtava rakkaus lajiin. Sydän, joka on valmis avautumaan jokaiselle valmennettavalleen - niin sille eläimelle kuin ihmisellekin.

Mutta diipadaapa. Jos ei valmennettava pysty ottamaan vastaan niin hyväkään valmentaja ei voi aikaansa pidempää muovihaarukalla hienoa hiekkaa pyöritellä. Toiset vain valuu käsistä. Hyvän valmentajan on myös osattava antaa periksi. Sanoa sille valmennettavalle, että minulta et saa sitä, mitä koet ilmeisesti tarvitsevasi tai mitä tarvitset ja ohjattava harrastaja hänelle sopivampaan suuntaan. Jos valmentaja pitää rahan takia tällaista valmennettavaa itsellään niin ei se taida kovin hyvä valmentaja ollakaan. Vuosien varrella olen ohjaillut valmennettaviani myös muille valmentajille. Valmentajille, joilla on harrastajalle ja tämän koiralle sopivampi persoona tai valmentajalle, jonka tiedän hallitsevan erinomaisesti juuri kyseisen tyyppisen koirakon ongelmat. Aikoina, jolloin jokainen lati oli niin kallis, että yhdenkään valmennettavan menetys ei naurattanut ja aiheutti suurta yrittäjän stressitason nousua, olivat tällaiset ratkaisut äärimmäisen kovia. Ei niitä vieläkään helpolla tee, koska joka ikisen tällaisen ratkaisun edessä koen oman riittämättömyyteni. Paska valmentaja.

Yleisön pyynnöstä - By The request of The audience

Vitsistähän se tämäkin lähti eli blogin pitämisestä  puolivakavissani kirjoittelin fb:ssa ja yllättäen sainkin sieltä ystävällismielistä tuuppimista blogin toteuttamiseksi. No, tässä ollaan ja valkoisen paperin kammo iski välittömästi ;) Kaikki hyvät ideat ovat kadonneet ja ei mitään hajua, mistä kirjoittaisi. Ideoita otetaan siis vastaan. Ajattelin kirjailla ajatuksiani myös englanniksi virkistääkseni kielitaitoani edes hieman.

------------

This blog started from a joke. I Was writing in The fb about writing a blog - half joking, half seriously. Surprisingly I got encourigement to start a blog. Well, here we are And  suffering from The white paper's horror straight away. All The good ideas are gone And no clue at all, what to write. So all bright ideas are welcome. I want to write my Thoughts also in English to prep my language Skills up a bit.

-tiina-