Itsesäälissä möyrimisen ihanuus.

Ai, että se on ihanaa. Kuin neljännes kilon levy Fazerin sinistä. Makeaa, paksua ja suussa sulavaa. Ja jossain vaiheessa lentää yrjö. Mutta sen hetken. Ai, että. Itsesäälin ihanuus. Kauneus. Tunnen möyriväni siinä joka ikisellä kilollani. Kuin sulaneessa suklaassa. Piehtaroin. Joka ikisellä syyllisellä solullani. Joka ikisellä solulla, joka tekee minusta huonon äidin. Huonon vaimon. Huonon ihmisen. Huonon eläimen omistajan. Epäonnistujan. Ihmisen, joka ei pärjää edes tavallisessa harmaatakin harmaammassa arjessa.

Ja sitten nousen.

Ei ajatuksia.

Se tyhjä hetki. Se tyhjä tunti. Se tyhjä päivä. Ei vaan jaksa. Tänään minä en jaksa.

No, mikä on vialla? Ei, ei mikään ole vialla. Tänään minä en vain jaksa. Tänään minä haluan vain syljeskellä kattoon. Muistatteko sen vanhan sanonnan? Maata selällään ja syljeskellä kattoon. Suomalainen ilmaisu ajatuksesta, jolloin ei jaksa kuin maata paikoillaan ja tuijotella tyhjyyteen. Jotenkin se vain on niin paha asia nykyään. Olla hetken toimeton. Tyhjä.

On niin hieno asia joogata, meditoida, olla suoranainen henkistymisen ruumiillistuma. Mutta täytyy olla aktiivisessa tilassa. Minä kävin tänään joogassa. Olen käynyt tänä vuonna siellä 174 kertaa - eikö se riitä? Niin kertoi salin avainkortin tallennukset. Olenhan nyt todistanut olevani aktiivisesti henkistynyt. Minä olen niin aktiivinen ihminen. Mutta myös niin henkistynyt. Haista home. Haistata se myös henkistyneisyydellesi.

Miksei sitä joskus saisi olla vain aivoton tyhjäntoimittaja? Tyyppi, joka istuu valuen tuijottaen tyhjyyteen ilman ajatuksen ajatusta. Ei ajatustakaan edes taivaan kauneudesta tai ruohon vihreydestä. Tai siitä, kuinka monta oksan kohtaa on kattopaneloinnissa. Täysin tyhjä. Tyhjä mieleltään, tyhjä keholtaan. Miksi se on nyky-yhteiskunnassa niin helvetin väärin?

 

Hyvää äitienpäivää 2014!

Hyvää äitienpäivää 2014. Turpa kiinni ja lopettakaa kitinä. Nauttikaa. Olette hengissä. Nauttikaa äitienpäivästä 2014.

Sain kiukkuisen masentavaan päivääni herätyksen Facebookista: Kuva tyhjästä sairaalahuoneesta ja repusta kuvatekstillä koti muutaman päivän ajan. Äitienpäivä siinä perheessä on hieman ankea. Äiti on taistelu-erässä numero 175 syöpää vastaan. Minä olen hengissä, perheeni on hengissä, lapseni ovat terveitä pientä varmaankin isältä perittyä vitipäisyyttä lukuunottamatta. Ollaan tyytyväisiä ja juhlistetaan rakkautta.

Sain tuskastella viime yön nikamalukon kiukutellessa. Ajelin päivän ikkuna auki vesisateessa auton lämppärin irtisanottua sopimuksensa. Lapsi huutelee takapenkiltä, että eikö äiti millään voitaisi sulkea ikkunaa. Ei voida. Samalla kuulostelen, mikä kohta autosta on hajoamassa seuraavaksi. Vituttaa. Sain tänään kuulla ikävistä puheista itseäni kohtaan. Paha mieli - kuinka joku voi kuvitella minua pahantahtoiseksi? Sain tänään puhelun, joka kaivoi esiin kipeitä asioita ja jouduin käymään puhelun tyttäreni kuullen. Ahdistaa. Kuulin kuinka aikuiset ihmiset ovat olleet taas tyhmiä. Harmittaa. Sain tänään kirjeen, jonka sisällön tiedän olevan ikävän. En enää jaksanut ajatellakaan kirjeen avaamista. Asettelin sen kirjahyllyyn odottamaan maanantaita. Itku silmässä vilkuilin kirjahyllyyn kuorta. Vastaan tuli tuttu tunne: En jaksa. En jaksa yhtään enempää. Eikö tämä koskaan lopu? Eikö joskus voisi tulla se auringon paiste ja valaista kaiken - joka ikisen pölyttyneimmänkin nurkan?

Tauon tullessa livahdan tottuneesti Fb:n. Liu'utan hetken uusimpia tapahtumia alaspäin kunnes pysähdyn kuin seinään. Kuva sairaalahuoneesta. Repusta sängyllä odottamassa. Luen äidistä, joka jatkaa äitienpäivänäkin sissisotaa syöpää vastaan. Voi, että minä osaan kettuuntua turhasta. Mieleen nousee kuva viikolla kuvatusta videosta. Videosta, jolla juuri terveen paperit saanut entinen syöpäpotilas nauttii koiransa kanssa ensimmäisistä agilityradoista. Videota siitä puhtaasta ilosta ja onnesta. Itkustani ystäväni kokemasta onnesta. Miten turhaa minun kiukutteluni onkaan. Kuinka turhamaista minun harmistumiseni onkaan. Minun pitäisi pitää turpani kiinni ja silmäni auki. Nähdä minun tyttäreni, minun mieheni, oma terveyteni. Todellä nähdä ja iloita joka hetkestä.

Ei ole niin kauaa aikaa, kun itsekin katselin niitä tyhjiä sairaalavuoteita. Kipujen täyttäessä mieleni oli vuode milloin päivystyksen käytävällä, milloin osastolla, milloin leikkurissa, milloin heräämössä. Taistelin vuosia tuntematonta vihollista vastaan. Välillä luulin tulevani hulluksi. Olin elämän rajamailla kivun kanssa - kivun, jota kesti juuri ja juuri arjessa kunnon pillerimäärällä - kivun kanssa, jota kesti sen juhliessa vain ja ainoastaan helvetillisellä pilleri- tai piikkimäärällä pimeässä huoneessa. Taistelun lopuksi sain kuulla, että olen hengissä vain kiittäen jumalatonta tuuria. En koskaan ollut ajatellut kuitenkaan kuolevani. Järkytys, shokki. Tuntui kuin sielu olisi värähdellyt poikki viimeisiä heikkoja säikeitään. Mutta minä selvisin. Nyt kolottaa milloin polvea ja milloin selkää, mutta minä olen terve! Minä en ole kuolemansairas! Minä olen terve! Minä saan elää! Miksi hemmetissä minun täytyy sitten kiukutella?

Hyvää äitienpäivää 2014. Nauttikaa joka ikisestä pienestäkin elämän säikeestä. Ne ovat arvokkaampia kuin me ymmärrämmekään. Joka ikinen. Hyvää äitienpäivää 2014.

Wau! 2 000 käyntiä rikki!

Uskomatonta, mutta totta. Hieman on sanaton olo: Alle kaksi viikkoa ja yli 2 000 käyntiä blogissa. Villeimmissä ajatuksissa ajattelin kävijöitä olevan max 200 - vuodessa. Vaikka kirjoitankin niin sanotusti itselleni, toivoin tottakai jonkun haluavan lukea tekstejäni ja nauttivan niistä. Tunnen juurikin ylionnistuneeni ;) Kiitos kaikille, jotka jaksavat lukea sepustuksiani.

Eksyksissä nuoruudessa.

Muistatko millaista oli olla eksyksissä nuoruudessa? Minä muistan. Puhuimme tänään erään valmennettavani kanssa siitä kuinka helvetin eksyksissä nykynuoret tuntuvat olevan. Terminä taisi toimia "kaulaansa myöten hukassa". Vertailimme siinä keski-ikäiset täti-ihmiset omaamme ja nykynuorten nuoruutta ja totesimme, että vaikka me olimme eksyksissä niin ei me kyllä näin hukassa oltu. Jäimme pohtimaan, miksi näin, kun samassa puhelimeeni napsahti maili Facebookista, että eräs nuori on merkinnyt minut kirjoitukseensa. Alla oleva viesti sai älymme välähtämään. Ymmärsimme, mikä on vialla.

"Tänään tajusin, että mulla on mahtavia ja kärsivällisiä ihmisiä ympärillä. Ihmisiä, jotka jaksaa kuunnella, tai ainakin esittää kuuntelevansa, mun jatkuvaa ja joskus ehkä vähän lapsellista kitinää ja valitusta joka vitun asiasta, siitä miten mikään ei ikinä oo hyvin ja vaikka oiski ni ei kyl oikeestaan oo.
Yks yrittää puhuu mulle järkevästi, korjaa aina mun koiran ja saa mut aina jotenki jollain tapaa hetkeks ryhdistäytymään ja oikeesti tekemään valittamisen sijaan. Toinen piristää mun päivää yksittäisellä "vittu mikä pelle" kommentilla ja saa mut hetkeks ajattelemaan järkevästi pelkällä katseella. ..."

Ymmärsitkö sinä? Meidät tämä herätti. Se on pieni asia, mutta ei enää ollenkaan itsestään selvää tai takuuvarmaa. Kun olen nuoren kanssa, olen juuri siinä hetkessä juuri häntä varten. Yritän kuunnella, kommentoida, ymmärtää - unohtaa jo omat jäykistyneet täti-ihmisen puritaaniset ajatukset ja yrittää ymmärtää nuoren ihmisen tunteita. Muistaa millaista se oli. Eilen illalla minä muistelin. Alkoi hymyilyttämään niin helvetisti. Nauru purskahteli pintaan. Tarinoita, mitä ei kerrota puolison kuullen.  Saman tien tulee taas mieleen Mariah Careyn laulamana mieleen biisi: "Can't live without you" ja tanssi baarimikon kanssa baaritiskillä. Ai jumalauta. Oli muuten yksi elämäni parhaita iltoja. No, ainakin siihen asti, että kaveri yritettiin raiskata uimarannalle. Semmoista se on. Juhlan kärjestä murheen aaltoon. Ilman kokemuspinta-alaa uusien tilanteiden ja tuntemusten oppimista ja prosessointia.

Muistelimme omaa nuoruuttamme. Meillä oli aina joku. Joko aikuinen tai toinen hieman vanhempi nuori. Vaikka elämä oli välillä ahdistavaa, oli aina joku tuki ja turva. Joku, joka jaksoi kuunnella. Eikä vain kuunnella, vaan keskustella asioista. Keskustella niin että se kuunteleva osapuoli voi myös sanoa täräyttää suoraan, miten asiat ovat. Sanoa ja kolauttaa lujaa, eikä vain mumista tyynnytteleviä äännähdyksiä osoittaakseen sujuvaa ymmärrystään ja myötätuntoaan ettei vain nuori suutu ja lopeta puhumistaan. Herättää ajattelemaan, analysoimaan itseään, tekemään itse itselleen jotain, eikä käkättää säännöistä ja kuinka pitäisi toimia. Kyllä me kaikki tiedämme säännöt ja kuinka pitäisi toimia. Joskus jokainen meistä tarvitsee vain yhden lämpimän halauksen. Ei mitään sen kummempaa. Jonkun vain täytyy avata syli.

Kun tarkemmin aloin pohtimaan niin aihettahan on pyöritelty kaveripiirissä jo viikkotolkulla - oltu huolissaan omista lapsistamme ja heidän tulevista vuosistaan. Miettineet sitä, miten nykynuoret ovat yksin, jos omat vanhemmat eivät ole valmiita elämään mukana lapsensa nuoruudessa. Miten nuori tarvitsisi aina muitakin tukihenkilöitä eikä vain omat vanhemmat, mutta miten usein nykyään ne vanhemmat ovat ainoat, jotka ovat tarjolla. Ja vanhemmatkin osaavat olla niin näppäriä, että palvelevat alaikäisiä kersojaan alkoholin kuskausta myöten. Tehdään viinan ottamisesta turvallisempaa, kun on oikein äidin ostamaa.

Ei sen kuuntelevan korvan tarvitse olla aikuinen. Kuka tahansa kuunteleva ja sydämensä avaava ihminen käy oikein hyvin laatuun. Aina ei tarvitse puhua asiaakaan. Jauhaa ja inttää vaikka sukkahien väristä, mutta olla läsnä. Olla läsnä.

Tosin. Vaikea sinne kotiin sen tietokonepelin sisälle on kenenkään tulla kuuntelemaan. Ehkä siinä on se vanhemman rooli: Saada lapset ulos maailmaan.

Ammatinvalintavaikeuksia.

Säännöllisin väliajoin käyn pohtimaan tulevaisuuttani. Mikä minusta tulee isona? Toimin ammatikseni agilityvalmentajana ja eläinrefleksologina eli eläinvyöhyketerapeuttina. Takataskussa on vielä klinikkapäivää vaille valmis eläinhomeopaatin ammattitutkinto. Mutta edelleenkin. Mikä minusta tulee isona?

Jos olisin nuori ja perheetön - niin kutsuttu vapaa tyyppi - taistelisin itseni kanssa hakisinko hevosalan koulutukseen vai eläinlääkikseen. Mutta nyt. On perhe, elukat, autolainat, elämä, jotka pitää elättää. Antaa myös aikaa. En minä halua antaa muiden kasvattaa lapsiani. Minähän ne olen tehnyt. Mikä hitto minusta tulee isona?

Toisina päivinä minä pohdin, että olen aika onnekas. Minulla on kaksi ammattia, jotka antavat niin paljon. Agilityvalmennuksessa voin edistää koiran ja ihmisen yhteistyötä ja keskinäistä ymmärrystä ja antaa ihmiselle Hetken keskellä arkea. Eräs valmennettavani puki sen kauniisiin sanoihin tänään: "Se on niin kumma, että vaikka olen kuinka väsynyt, kun tänne tulen, tunnen latautuvani yhden ainoan tunnin aikana ja olevani niin uskomattoman energinen tunnin jälkeen. Kyllä tällä taas jaksaa." Eläimiä vyöhyköidessäni voin antaa välitöntä apua eläimelle. Täyttää yksinkertaista ajatusta siitä, että jo sinun on mahdollista auttaa, auta. Eikö tässä nyt olisi tarpeeksi tekemistä yhdelle naiselle? No, ilmeisesti ei, koska edelleenkään en tiedä, mikä minusta tulisi isona. Mikä hitto minusta tulee isona?

Jos tällainen 38-vuotias naisihminen ei tiedä, mikä siitä tulee isona niin miten ihmeessä me voimme kuvitella 16-18 -vuotiaiden tietävän?

Hei, jospa minusta tuleekin isona kirjailija? Olenhan kirjoittanut blogia jo yli viikon!

Ei laumanjohtajuudelle! Tervetuloa tasa-arvoinen perheyhteisö!Tervetuloa tiimiyhteiskunta!

Olkaamme kaikki yhdessä tasa-arvoisia - eläkäämme rinnakkain sopusoinnussa eläinlajista riippumatta. Ihana ideaali maailma. Valitettavasti se ei vain ihan mene aina niin. Niin koira- kuin hevosmaailmassakin liikkuessani törmään jatkuvasti kiihkeisiin mielipiteisiin aiheesta. Fiksuimmilla on vetää takataskustaan lause: "Nyt on julkaistu tutkimus ja näin se on. Kirjakin siitä on tehty."

Vaihtoehtojahan on joka lähtöön. Jokainen voi valita ihan ikioman ajatuksensa. On laumajärjestys, on tasa-arvoinen perheyhteisö, eri lajit eivät laumaannu keskenään, on vain riippuvaisuussuhteita ja siitä sitä voikin jokainen kehittää vielä omansa. Mutta jokaisella kannalla on oma tulenkantajansa. Allekirjoittaneelle aivan sama niin kauan kuin eläintä ei vahingoiteta turhan päiten tai ympäristölle ei aiheuteta vaaraa eläinten kanssa toimittavien tapojen vuoksi.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että puhumme yksilöistä. Oli kyse sitten ihmisestä, koirasta tai hevosesta, on aina kyse yksilöstä, persoonasta. Jokaisella yksilöllä on omat omalaatuisuutensa, hyvät ja huonot puolet. Heikkoudet ja vahvuudet. Niin fyysisesti kuin henkisesti. Jokaista täytyy kunnioittaa. Jokainen etsii laumassa oman paikkansa. Joskus on yksinkertaisesti niin että joku yksilö ei vain sovi kyseiseen laumaan. Tai ympäristöön. Silloin ihmisen tehtävä on löytää kyseiselle eläimelle sopivampi elinympäristö. Joskus armeliaampaa on lopullinen päätös.

Ihmisillä on oma nokkimisjärjestyksensä. Miksei eläimelläkin? Eläimen tulisi luottaa ja pitää ihmistä johdonmukaisena johtajana, joka huolehtii elämän jatkumisesta ja turvallisuudesta. Antaa rakkautta. Avaa sielunsa. Kun eläin voi luottaa ihmiseen ja ympäristöönsä, antaa se niin valtavan määrän rakkautta, että ihminen voi sanoa vain hevoskouluttaja Piet Nibbelinkin sanoin hymy huulillaan silmät sädehtien: "Life is beautiful." Niin yksinkertaista se on.

Sain viime viikolla ehkä suurimman kohteliaisuuden koskaan. Hevosen ja minun yhdessä elämistä kuvattiin sanoin "Rauhallisen symbioottinen. Kaunista katsottavaa." Kauniita sanoja. Hellin niitä. Ehkä olen tullut tieni päähän siinä, että hyväksyn niin ihmisissä kuin eläimissäkin niin hyvät kuin huonotkin puolet. Rakastan hyviä puolia, yritän suhtautua lempeästi huonompiin. En minäkään täydellinen ole. Kaukana siitä. Miten voin syyttää koiraa tai hevosta nopeasta temperamentista, jos itse kuohahtelen vähintään kerran päivässä. Eivät ne mitään koneita ole, jotka ohjelmoidaan naksuttelemalla. Ne ovat eläviä olentoja. Mutta siinä niin kuin minunkin, eläimien on opittava turvallisuuden rajat, joiden sisällä voi kuohahdella vapaasti.

Rutiinit tuovat turvaa niin arjessa kuin paniikkitilanteissakin. Niin ihmiselle kuin eläimellekin. Tietyt asiat tehdään aina rutiininomaisesti samalla tavoin. Jos on mahdollista, että joku asia tulee joskus tulevaisuudessa eteen ja todennäköisesti tilanne tuottaisi vaaratilanteita, voidaan asia ennakoida ja alkaa opettelemaan siihen rutiineja jo etukäteen. En näe mitään syytä harjoitella päivittäin dominanssitemppuja, jos ymmärrämme eläimen kanssa muutoinkin, miten ystävyytemme makaa. Ei minulla ole mitään tarvetta osoittaa eläimelle ylemmyyttäni erikseen, hakea valta-asemaa. Kun asiat toimivat, kerron sen ja kun asiat eivät toimi, kerron sen. Se on sitä kuuluisaa positiivista ja negatiivista palautetta.

Alla video viidestä hevosesta ja ponista, jotka ovat asuneet yhtenä laumana pian vuoden päivät. Poikkeuksellisesti heinät annettiinkin maahan viiteen eri kasaan eikä toiselle puolelle tarhaa slowfeeding-verkkoihin. Videossa näkyy oivallisesti kuinka arvojärjestyksestä pidetään kiinni myös hevosille harvinaisemmassa ruokintatilanteessa. Siinä näkyy kuinka energiat nousevat ja laskevat, kuinka lauma järjestäytyy syömään arvojärjestyksensä mukaisesti. Satuttamatta ketään. Kunnioittaen toista. Jokainen voi ihan itse määritellä kummassa päässä syöntiletkaa on alin ja kummassa ylin.

---taistelua tekniikan kanssa videon näkymisen puolesta ----

http://youtu.be/vO_hQHPGW_0

Voisinko minä antaa toiselle Hetken?

Makaan täällä uudella sohvalla filtin alla varustettuna laadukkaalla lasillisella punaviiniä. Koira torkkuu jaloissa. Mies laittaa juurikin jäätelöannosta kinuskin kera. Lapset nukkuvat. Kuinka onnekas olenkaan. Kiitos ystäväni meille saapui tänään meille uudet sohvat. Kiitos ystäväni selkäni ei ole enää niin kipeä, että liikkuminen kirveltää kyyneleet poskille. Kiitos mieheni sain nauttia illalliseksi parsaa, sitruunabearnaisekastiketta ja haukimureketta - tyylikästä ruokaa tyylittömästi punaviinin kera tottakai. Päivän päätteeksi jäin kuitenkin miettimään kysymystä: Kuinka helposti voinkaan antaa toiselle ihmiselle Hetken? Hetken, joka antaa voimaa, energiaa jaksaa arjessa. Puhdasta elämisen iloa, joka purskahtaa holtittomana nauruna ilmaan. Niin ettei pysty viheltämään naurun karkaillessa ulos täyttämään ilmaa.

Minä sain antaa tällaisen Hetken. Kaikki muu ihana päivässä peittyy siihen tunteeseen, kun näen toisen ihmisen saavan kokea Hetken. Houkuttelin tänään vanhan valmennettavani takaisin hevosen selkään. Metsään. Hiljaisuuteen. Vauhdin hurmaan. Tuntemaan yhtenäisyyden hevosen kanssa. Luonnon kanssa. Vieläkin tuntuu siltä kuin näen haukan leijuvan ilmavirrassa. Siltä kuin näen metsäkoneen pieksämästä juurakosta muovautuneen uljaan linnun muodot. Siltä kuin näen kurkipariskunnan nousevan ilmaan ja lentävän pääni ylitse. En voi kuin hymyillä. Vieläkin. Silkasta mielihyvästä. Antaessani toiselle Hetken, olen itse saanut Hetken. Elämän ihmeen. Silkan puhtaan ilon ja mielihyvän tunteen, tunteen, jota en osaa määritellä. Tunteen, joka on niin puhdas, että sitä ei voisi digitaalisesti kuvata. Pilata sitä tallentamalla muutoin kuin painamalla kuvan ja tunteen siitä hetkestä syvälle sielun syvyyksiin. Piilottaa kuin kalleimman aarteen.

Hetkeä ei voi arjen harmaus peittää. Sen voi aina kaivaa esille synkimmälläkin hetkellä. Helliä sitä hymyn hiipiessä väkisellä huulille. Hetket ovat niin kallisarvoisia ja joskus arjen harmaudessa Hetkestä kiinni saaminen on niin vaikeaa. Kuin raapisi jäätä paljailla kynsillä itkun pyrkiessä esille epätoivon pilkahduksen kera. Halu tuntea iloa ilman mahdollisuutta siihen. Mutta jos jokainen meistä ajattelisi hetken toista. Tekisi yhden pienen asian toisen puolesta. Toisi pienen Hetken toisen elämään. Se ei ole niin kauhean vaikeaa. Se vaatii vaan hetken aikaasi. Hetken, jolloin ajattelet arjen rutiinien ja kiireiden ohi toista ihmistä.

Elämä on minulle velkaa.

Elämä on minulle velkaa. Minä olen kärsinyt. Minä olen kokenut tuskia. Minua on kohdeltu väärin. Minua on kohdeltu kaltoin. Olen nähnyt asioita, joita kenenkään ei koskaan tarvitsisi. Elämä on minulle velkaa.

Minä. Minä saan kohdella muita kuten haluan. Minä. Minä haluan saada sen kaiken, mitä maailma voi minulle antaa. Elämä on minulle velkaa.

Kuinka sinä uskallat loukata minua näin? Kuinka sinä uskallat epäillä minua? Minä olen oikeassa. Minut on oikeutettu. Olen nähnyt liikaa. Olen kokenut liikaa. Minä tiedän. Olen oikeassa. Elämä on minulle velkaa.

Minulla on oikeus rangaista. Minulla on oikeus ojentaa sinua. Minulla on oikeus sanoa sinulle miten asiat on. Minulla on oikeus. Minut on oikeutettu. Mistä sinä mitään tietäisit? Minut on maailma laittanut kokemaan sen kaiken, mitä kenenkään ei kuuluisi. Elämä on minulle velkaa.

Sinun kuuluu hoitaa minua. Sinun kuuluu palvella minua. Palvoa minua. Olla nöyrä. Kuuliainen. Minä olen kaiken kokenut ja kärsinyt. Niin sinä kuin koko muu maailma, olette koko maailma velkaa minulle. Aina. Iäisesti.