Kerran minä kävelin hevosen kanssa. Ihan vierekkäin. Vieretysten. Yhdessä. Ilman naruja. Ilman fyysisiä kuminauhoja. Ja niin me kävelimme yhdessä kohti tarhoja. Levollisina ja tyyninä. Niin tyytyväisinä. Silloin sain kuulla kuinka näytimme olevan keskenämme Rauhaisassa Symbioosissa. Hieman hämmennyin. Sitten ilostuin. Ihastuttavaa. Näitä sanoja voin helliä sielussani. Silitellä niitä ja nauttia mieleni kuvissa tuon hetken uudelleen.
Tänään minä työskentelin nuoren tamman kanssa. Pikku-hiljaa alkoi hymyilyttämään. Voi kuinka minä muistan nämä ajat. Siinä oli Rauhaisat Symbioosit kaukana. Mutta sieltä se yhteinen polku löytyi. Kaiken sen taiteilun keskeltä. Hösläämisen keskeltä. Sen keskeltä, kun 400 kiloa yrittää kiivetä syliini tai pakittaa maan ääriin. Jostain sieltä se vain tuli. Rakkaudesta. Yhdessä elämisestä. Niistä hetkistä, kun kirosin ja itkin. Kirosin ja itkin uudestaan. Ja uudestaan. Oli päiviä ja viikkoja, kun en kyennyt kiipeämään edes selkään. Olimme niin eksyksissä. Yksinkertaisetkin yhteiset merkit kadottivat merkityksensä. Kaksi onnetonta kahdelta eri planeetalta survottuna samaan paikkaan ja aikaan ilman yhteistä kieltä. Möngerrystä. Muistan vieläkin kuinka istuin selässä kyynelten pursutessa väkisten ulos suljetuista silmistäni. Päätin luovuttaa. Niin monta kertaa. Ja niin minun sielunkumppanini katsoi minua taas silmiin. Surullisena. Eksyksissä. Minä katsoin takaisin. Surullisena. Eksyksissä. Itkien. Huoaten syvään hartioiden painuessa kumaraan. Mitä minä tekisin sinun kanssasi? Ja niin sinä ojensit turpasi minua kohti, puhalsit lempeästi kasvoilleni. Ojensit itsesi minulle. Ja niin siinä aina kävi. Ja käy. Henkisesti poimit minut kainaloosi ja löydän itseni halaamasta kaulaasi ja nojaamasta rintaasi. Ja niin me yhdessä nousemme ja löydämme aina ilon. Ilon, rakkauden ja lempeyden. Sielujen virttyneet säikeet kurottautuen toisiaan kohti. Kietoutuen. Kietoutuen joksikin niin kauniiksi. Rauhaisaksi Symbioosiksi.
sunnuntai 26. lokakuuta 2014
torstai 23. lokakuuta 2014
Facebook-sivut blogille
Inspiraatio iski ja sit ne oli pakko perustaa. Nyt on sitten blogilla omat Fb-sivut. Toivottavasti niistä tykkää kohta joku muukin kuin vain minä.
https://www.facebook.com/taivutuksia
https://www.facebook.com/taivutuksia
keskiviikko 22. lokakuuta 2014
Itsensä korottamisen jalo taito.
Olen tässä sivusta seuraillut, miten kevein mielin ihmiset kävelevät toisten päällä. Rusentaen heitä. Pistäen kaikki alle jäävät köyristämään selkiään, vetämään olkapäät sisään kuin pienen pienet kilpikonnat, jotka yrittävät suojata kalleimman aarteensa ulkopuolisen maailman julmuudelta. Kovasti olen yrittänyt seurata objektiivisesti musertajien käytöstä, kuunnella heidän taustojaan, ymmärtää miksi. Vaikka suurennuslasiakin olen yrittänyt käyttää, ei ymmärrykseni ole kasvanut. Mikään ei anna oikeutusta heidän käytöstään: ei huono lapsuus, ei fyysiset vammat, ei mitkään elämän vaikeudet. Ihmisen sielun koskemattomuus pitäisi olla yhtä pyhä kuin fyysisenkin. Ehkä he ovat vain niin kylmiä. Ehkä he kokevat olevansa oikeutettuja. Mutta mikä ihme saa ihmisen kokemaan oikeutenaan korottaa itseään toisten musertamisen kustannuksella?
Ennen vanhaan koin raivoa ja vimmaa, uhosin ja kaiken tämän jälkeen siirryin huonoon omatuntoon. Joku kertoi kuinka musertaja olikin jollain tapaa kärsijä ja minä koin huonoa omatuntoa, koska en ollut ymmärtänyt hänen kärsimystään. Kaipa minusta on tullut kylmä ja kova, mutta ei toimi enää. Kenelläkään ei ole oikeutta korottaa itseään toisten musertamisen kustannuksella. Ei kenelläkään.
Meillä on taipumuksena tukea musertajia, antaa heidän kasvattaa itsensä korottamisen jaloa taitoa. Tunnetun suomalaisen sisun omistajat eivät uskalla sanoa musertajille edes yksinkertaista ei -sanaa. Saati sitten sanoa heille vastaan. Tai pistää musertajia vastuuseen siitä, mitä he ovat sanoneet ja tehneet. Olkoot kyseessä niin henkilökohtaiset asiat tai virkaan liittyvä rike. Pelätään ristiriitaa ja ollaan hiljaa. Vedetään olkapäät vielä syvemmälle eteen ja alas, köyristetään selkää niin että rintaranka menee niin karmeaan suppuun ettei happi kulje. Ahdistaa niin saatanasti. Mutta pitää muistaa ymmärtää musertajaa. Ja ai niin, musertajastahan voi olla hyötyä vielä joku päivä jollain tavalla. Musertajahan voi vaikka suuttua, kun se ei voikaan toimia haluamallaan tavalla. Ja silloin se ei enää tykkääkään sinusta. Miten senkin voi kestää? Joku ei pidä sinusta. Suomalainen sisu musertuu kuin etanan kuori itsensä korottamisen jalon taidon alle.
-t-
Ennen vanhaan koin raivoa ja vimmaa, uhosin ja kaiken tämän jälkeen siirryin huonoon omatuntoon. Joku kertoi kuinka musertaja olikin jollain tapaa kärsijä ja minä koin huonoa omatuntoa, koska en ollut ymmärtänyt hänen kärsimystään. Kaipa minusta on tullut kylmä ja kova, mutta ei toimi enää. Kenelläkään ei ole oikeutta korottaa itseään toisten musertamisen kustannuksella. Ei kenelläkään.
Meillä on taipumuksena tukea musertajia, antaa heidän kasvattaa itsensä korottamisen jaloa taitoa. Tunnetun suomalaisen sisun omistajat eivät uskalla sanoa musertajille edes yksinkertaista ei -sanaa. Saati sitten sanoa heille vastaan. Tai pistää musertajia vastuuseen siitä, mitä he ovat sanoneet ja tehneet. Olkoot kyseessä niin henkilökohtaiset asiat tai virkaan liittyvä rike. Pelätään ristiriitaa ja ollaan hiljaa. Vedetään olkapäät vielä syvemmälle eteen ja alas, köyristetään selkää niin että rintaranka menee niin karmeaan suppuun ettei happi kulje. Ahdistaa niin saatanasti. Mutta pitää muistaa ymmärtää musertajaa. Ja ai niin, musertajastahan voi olla hyötyä vielä joku päivä jollain tavalla. Musertajahan voi vaikka suuttua, kun se ei voikaan toimia haluamallaan tavalla. Ja silloin se ei enää tykkääkään sinusta. Miten senkin voi kestää? Joku ei pidä sinusta. Suomalainen sisu musertuu kuin etanan kuori itsensä korottamisen jalon taidon alle.
-t-
maanantai 18. elokuuta 2014
Aina täytyy antaa mahdollisuus.
No ei tarvitse.
Jokainen meistä valitsee omat polkunsa. Välillä voi poiketa toiseen suuntaan ja taas jatkaa toisaalle. Polku on kuin pieni suomalainen polveileva joki, joka kiertelee ja kaartelee, muodostaa pieniä koskia, suvantoja, elämän kokemuksia. Kukaan meistä ei kykene elämään toisen polkua. Tai rakentamaan sitä. Jokainen tekee omansa. Oman näköisensä.
Olen vakaasti sitä mieltä, että jokaiselle pitää antaa mahdollisuus. Kerran. Jotta elämä ei olisi niin pirun kovaa niin toinenkin mahdollisuus on aina annettava. Ja siihen ne sitten loppuivatkin. Jos kuvaamme elämää polkuna ja mahdollisuutta polun käännöksenä uuteen suuntaan, miten helvetissä polku voi jatkua, jos ihminen vain yrittää samaa ovea kerrasta toiseen? Tuhoaa annetun mahdollisuutensa ja jää odottamaan uutta. Ja uutta. Ja uutta. Hakkaa päätään seinään. Mahdollisuuden antaja hakkaa vielä lujempaa. Hajottaa siinä sivussa itsensä. Mahdollisuuden saaja ei hajoa. Hän tietää, että saa aina uuden mahdollisuuden.
Mahdollisuuksien toistuessa loputtomana kulkueena polku ei jatku. Ihminen ei kehity. Jää junnaamaan samalle henkiselle kehitysasteelleen. Mutta miten käy, kun toisesta ryssimisestä ovi sulkeutuu? Ei avaudu enää. Polun kulkijan on tehtävä päätös kulkea toiseen suuntaan, luoda polulle uusi suunta. Siellä, toisessa ajassa, toisessa paikassa, kulkija voi saada taas erilaisen ja uuden mahdollisuuden. Kulkijan tehtäväksi jää ottaa joko mahdollisuus vastaan tai ryssiä se taas. Mutta polun on jatkuttava. Kulkijan on vain valittava omalle polulleen suunta.
Jokainen meistä valitsee omat polkunsa. Välillä voi poiketa toiseen suuntaan ja taas jatkaa toisaalle. Polku on kuin pieni suomalainen polveileva joki, joka kiertelee ja kaartelee, muodostaa pieniä koskia, suvantoja, elämän kokemuksia. Kukaan meistä ei kykene elämään toisen polkua. Tai rakentamaan sitä. Jokainen tekee omansa. Oman näköisensä.
Olen vakaasti sitä mieltä, että jokaiselle pitää antaa mahdollisuus. Kerran. Jotta elämä ei olisi niin pirun kovaa niin toinenkin mahdollisuus on aina annettava. Ja siihen ne sitten loppuivatkin. Jos kuvaamme elämää polkuna ja mahdollisuutta polun käännöksenä uuteen suuntaan, miten helvetissä polku voi jatkua, jos ihminen vain yrittää samaa ovea kerrasta toiseen? Tuhoaa annetun mahdollisuutensa ja jää odottamaan uutta. Ja uutta. Ja uutta. Hakkaa päätään seinään. Mahdollisuuden antaja hakkaa vielä lujempaa. Hajottaa siinä sivussa itsensä. Mahdollisuuden saaja ei hajoa. Hän tietää, että saa aina uuden mahdollisuuden.
Mahdollisuuksien toistuessa loputtomana kulkueena polku ei jatku. Ihminen ei kehity. Jää junnaamaan samalle henkiselle kehitysasteelleen. Mutta miten käy, kun toisesta ryssimisestä ovi sulkeutuu? Ei avaudu enää. Polun kulkijan on tehtävä päätös kulkea toiseen suuntaan, luoda polulle uusi suunta. Siellä, toisessa ajassa, toisessa paikassa, kulkija voi saada taas erilaisen ja uuden mahdollisuuden. Kulkijan tehtäväksi jää ottaa joko mahdollisuus vastaan tai ryssiä se taas. Mutta polun on jatkuttava. Kulkijan on vain valittava omalle polulleen suunta.
Kukahan tuokin luulee olevansa?
Olin ollut juontamassa, kun kaksi naista oli keskustelleet katsomon laidalla keskenään. Olivat siinä keskenään ihmetelleet kukahan tuokin nainen luulee olevansa ja mitä se tekee tuolla juontamassa. Olivat sitten saaneet keskenään pääteltyä. Tosin hyvinkin virheellisen lopputuloksen, mutta pääasia, että rouvat olivat olleet tyytyväisiä. Olisivatpa he olleet niin reippaita, että olisivat tulleet ihan minulta itseltäni asiaa kysymään. Olisivat saaneet hyvinkin selkeän vastauksen: Minä. Minä olen minä.
Se on niin kummallinen kysymys. Kukahan tuokin luulee olevansa? Aikoinaan eräs musiikinopettaja sanoi minulle, että sinussa asuu kaunis ääni, mutta sinä pelkäät. Niin. Niin minä pelkäsinkin. Minä pelkäsin kysymystä: Kukahan tuokin luulee olevansa? Minä olen kuullut koko ikäni sitä kysymystä. Milloin se tuli esille isoissa asioissa, milloin pienissä. Aina se vain sieltä pullahti ilmoille: Kukahan sinäkin luulet olevasi? Vuosien kuluessa kysymys iskostui takaraivooni. Minä en voinut tehdä asioita, koska joku olisi voinut uskoa minun luulevan itsestäni liikoja. Pitävän itseäni jotenkin vallan erikoisena. Parempana kuin muut. Niin minä pidin musiikinopettajan sanatkin kalliina aarteena sisälläni. Joku uskoo, että minussa asuu kaunis ääni. Joku uskoo minuun. Voi kuinka kallis aarre se onkaan.
Nyt tunnen olevani niin vapautunut. Onnellinen. Huumaantunut omasta vapauden tunteestani. Minä voin olla vapaasti minä. Iso-ääninen, helposti innostuva, impulsiivinen, herkästi tunteensa näyttävä ja vaikka mitä. Ja sitten vielä vähän lisää. Rakastan lapsiani. Rakastan joka ikistä koiraa, joka ikistä hevosta. Näyttäviä kynsiäkin minä rakastan. Ja räiskähteleviä hiuksia. Rakastan laulaa kasaribiisejä. Nuotin vierestä tietenkin. Jankuttaen yhtä ja samaa kertosäettä, kun enempää en muista. Rakastan nauraa. Laulaa elämäniloni ilmoihin. Rakastan olla vapaasti minä.
Kuinka kukaan voi olla niin julma, että vaatisi toista olemaan jotain vähemmän kuin onkaan? Kuinka kukaan voi vähätellä toista kysymyksellä "Kuka tuokin luulee olevansa"? Mutta sekin täytyy hyväksyä. Jotkut ihmiset ovat niin pienisieluisia, että he haluavat lintata ympäristönsä. Vähentää kaiken muun arvoa voidakseen itse paremmin. Kuinka surullista. Olla itse tyytyväisempi olemalla toiselle julma. Surullisia hahmoja. Vuodet ovat opettaneet minut ymmärtämään sanonnan: "Täytyy oppia jättämään omaan arvoonsa."
Minä olen minä ja minä nautin siitä.
Se on niin kummallinen kysymys. Kukahan tuokin luulee olevansa? Aikoinaan eräs musiikinopettaja sanoi minulle, että sinussa asuu kaunis ääni, mutta sinä pelkäät. Niin. Niin minä pelkäsinkin. Minä pelkäsin kysymystä: Kukahan tuokin luulee olevansa? Minä olen kuullut koko ikäni sitä kysymystä. Milloin se tuli esille isoissa asioissa, milloin pienissä. Aina se vain sieltä pullahti ilmoille: Kukahan sinäkin luulet olevasi? Vuosien kuluessa kysymys iskostui takaraivooni. Minä en voinut tehdä asioita, koska joku olisi voinut uskoa minun luulevan itsestäni liikoja. Pitävän itseäni jotenkin vallan erikoisena. Parempana kuin muut. Niin minä pidin musiikinopettajan sanatkin kalliina aarteena sisälläni. Joku uskoo, että minussa asuu kaunis ääni. Joku uskoo minuun. Voi kuinka kallis aarre se onkaan.
Nyt tunnen olevani niin vapautunut. Onnellinen. Huumaantunut omasta vapauden tunteestani. Minä voin olla vapaasti minä. Iso-ääninen, helposti innostuva, impulsiivinen, herkästi tunteensa näyttävä ja vaikka mitä. Ja sitten vielä vähän lisää. Rakastan lapsiani. Rakastan joka ikistä koiraa, joka ikistä hevosta. Näyttäviä kynsiäkin minä rakastan. Ja räiskähteleviä hiuksia. Rakastan laulaa kasaribiisejä. Nuotin vierestä tietenkin. Jankuttaen yhtä ja samaa kertosäettä, kun enempää en muista. Rakastan nauraa. Laulaa elämäniloni ilmoihin. Rakastan olla vapaasti minä.
Kuinka kukaan voi olla niin julma, että vaatisi toista olemaan jotain vähemmän kuin onkaan? Kuinka kukaan voi vähätellä toista kysymyksellä "Kuka tuokin luulee olevansa"? Mutta sekin täytyy hyväksyä. Jotkut ihmiset ovat niin pienisieluisia, että he haluavat lintata ympäristönsä. Vähentää kaiken muun arvoa voidakseen itse paremmin. Kuinka surullista. Olla itse tyytyväisempi olemalla toiselle julma. Surullisia hahmoja. Vuodet ovat opettaneet minut ymmärtämään sanonnan: "Täytyy oppia jättämään omaan arvoonsa."
Minä olen minä ja minä nautin siitä.
HANKI ELÄMÄ!
Inhoan draamaa. Inhoan vielä enemmän melodraamaa. Inhoan teatraalisuutta. Inhoan kohtauksia. Ja aina vaan uudestaan ja uudestaan joudun niihin. Miksi hemmetissä mua ei voi jättää rauhaan? Hankkikaa oma elämä ja antakaa minun elää omaani.
Vuodet ovat opettaneet kohauttamaan olkapäitä, puhaltamaan syvään ilmat ulos. Helpottaa kummasti kettuuntumista. Minun aikani on liian kallista tuhlattavaksi. Olen tuhlannut sitä vuosien varrella jo liikaa. Aivan liikaa. Olen tuhlannut kuin ikuisesti rikkauksissaan uiva kroisos aikaani pohtimalla, mitä minä tein väärin, olenko sanonut pahasti, olenko tehnyt pahasti, kuinka olen voinut olla niin paska ihminen. Ja aivan turhaan. Olen seurannut vierestä ystäviä, jotka vain kohauttavat olkapäitään ja jatkavat matkaa. Minä en ole kyennyt. Ensin piti menettää viittä vaille kaikki ennen kuin opin. Mutta minä opin. Minä osaan. Katsokaa kuinka olkapääni nousevat kevyesti ja valahtavat takaisin alas kevyen henkäyksen kera. Minä osaan. Minä osaan luopua. Minä osaan antaa periksi. Minä osaan keskittyä olennaiseen. Omaan elämääni.
Opin kohauttamaan olkapäitä, mutta edelleen minua jäi askarruttamaan. Miksi joidenkin ihmisten on vain pakko järjestää kohtauksia? Miksi heidän on pakko kylvää ympärilleen negatiivisia aaltoja, jotka pyritään pitämään vielä tekohengitykselläkin elossa? Loppujen lopuksi päädyin jonkinlaiseen lopputulokseen. Joko henkilö haluaa huomiota tavalla tai toisella tai sitten henkilöllä on liikaa aikaa miettiä asioiden, tapahtumien ja sanomisten mahdollisia tarkoituksia. Ratkaisu kumpaankin on: HANKI ELÄMÄ! Kun olet aktiivinen ja omaat ihan ihka oman elämän, on sinulla niin paljon tekemistä ettet ehdi pohtimaan turhia. Kun olet aktiivinen ja nautit elämästäsi, on toissijaista saatko paljonkin huomiota. Elämällä, kun ei ole tapana vain pyöriä yhden navan ympärillä. Kumma juttu, mutta niin se vain on.
Yleisesti ottaen en millään voi käsittää, että miten jotkut jaksavat olettaa muilla aikuisilla ihmisillä olevan aikaa ja energiaa toisten turhan päiväiseen loukkaamiseen tai toisia vastaan juonitteluun. Ainakin allekirjoittaneella teettää ihan omiksi tarpeiksi töitä pysyä oman elämän syrjässä kiinni yhden päivän kerrallaan, aamusta iltaan. Riittää sitä menoa ja vauhtia niin paljon, että välillä tuntuu kuin roikkuisin ilmassa leijuvan A4:n laidassa ja olen tippua hetkellä millä hyvänsä. Hengästyneenä yritän roikkua mukana. Parhaina päivinä onnistun kiipeämään tuulessa viipottavan paperi-arkin päälle ja saan jopa kammettua sen päällä itseni pystyyn ja noina hetkinä voin hetken nauttia auringosta ja tuulesta kasvoillani. Siihen asti kunnes seuraava tuulenpuuska saa minut melkein taas lennähtämään alas arkiltani. Mutta se on minun arkkini. Tuulen riepotellessa arkkiani ohitan ihmisiä, tapahtumia, elämää. Yritän etsiä kaikesta vastaantulevasta sen oman kauneuden. Hohdon. Nauttia siitä. Muistaa sen. Vaalia. Mutta joskus on vain pakko kohauttaa olkia. Hengähtää.
Toisaalta voisi pohtia vanhaa sanontaa "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan." Jos ihmisen sielu rappeutuu, näkeekö hän ympärillään muuta kuin rappeutumista, harmautta, kylmyyttä? Mutta siihenkin toimii sama lause: HANKI ELÄMÄ! Hanki positiivisia asioita. Näe taivaan sini. Näe metsän villiheinän sävyt auringossa, näe niiden elegantti tanssi tuulessa. Näe kuinka villiheinän peittämä mäki johtaa suoraan taivaan sineen. Riivi ne harmaat naarmuuntuneet lasit, jotka kääntävät katseesi vain omaan napaasi, pois päästäsi ja näe ympäristösi. Minä en sitä voi tehdä puolestasi. Kukaan ei voi tehdä sitä puolestasi. Vain sinä. Vain sinä voit hankkia itsellesi elämän. HANKI ELÄMÄ!
Vuodet ovat opettaneet kohauttamaan olkapäitä, puhaltamaan syvään ilmat ulos. Helpottaa kummasti kettuuntumista. Minun aikani on liian kallista tuhlattavaksi. Olen tuhlannut sitä vuosien varrella jo liikaa. Aivan liikaa. Olen tuhlannut kuin ikuisesti rikkauksissaan uiva kroisos aikaani pohtimalla, mitä minä tein väärin, olenko sanonut pahasti, olenko tehnyt pahasti, kuinka olen voinut olla niin paska ihminen. Ja aivan turhaan. Olen seurannut vierestä ystäviä, jotka vain kohauttavat olkapäitään ja jatkavat matkaa. Minä en ole kyennyt. Ensin piti menettää viittä vaille kaikki ennen kuin opin. Mutta minä opin. Minä osaan. Katsokaa kuinka olkapääni nousevat kevyesti ja valahtavat takaisin alas kevyen henkäyksen kera. Minä osaan. Minä osaan luopua. Minä osaan antaa periksi. Minä osaan keskittyä olennaiseen. Omaan elämääni.
Opin kohauttamaan olkapäitä, mutta edelleen minua jäi askarruttamaan. Miksi joidenkin ihmisten on vain pakko järjestää kohtauksia? Miksi heidän on pakko kylvää ympärilleen negatiivisia aaltoja, jotka pyritään pitämään vielä tekohengitykselläkin elossa? Loppujen lopuksi päädyin jonkinlaiseen lopputulokseen. Joko henkilö haluaa huomiota tavalla tai toisella tai sitten henkilöllä on liikaa aikaa miettiä asioiden, tapahtumien ja sanomisten mahdollisia tarkoituksia. Ratkaisu kumpaankin on: HANKI ELÄMÄ! Kun olet aktiivinen ja omaat ihan ihka oman elämän, on sinulla niin paljon tekemistä ettet ehdi pohtimaan turhia. Kun olet aktiivinen ja nautit elämästäsi, on toissijaista saatko paljonkin huomiota. Elämällä, kun ei ole tapana vain pyöriä yhden navan ympärillä. Kumma juttu, mutta niin se vain on.
Yleisesti ottaen en millään voi käsittää, että miten jotkut jaksavat olettaa muilla aikuisilla ihmisillä olevan aikaa ja energiaa toisten turhan päiväiseen loukkaamiseen tai toisia vastaan juonitteluun. Ainakin allekirjoittaneella teettää ihan omiksi tarpeiksi töitä pysyä oman elämän syrjässä kiinni yhden päivän kerrallaan, aamusta iltaan. Riittää sitä menoa ja vauhtia niin paljon, että välillä tuntuu kuin roikkuisin ilmassa leijuvan A4:n laidassa ja olen tippua hetkellä millä hyvänsä. Hengästyneenä yritän roikkua mukana. Parhaina päivinä onnistun kiipeämään tuulessa viipottavan paperi-arkin päälle ja saan jopa kammettua sen päällä itseni pystyyn ja noina hetkinä voin hetken nauttia auringosta ja tuulesta kasvoillani. Siihen asti kunnes seuraava tuulenpuuska saa minut melkein taas lennähtämään alas arkiltani. Mutta se on minun arkkini. Tuulen riepotellessa arkkiani ohitan ihmisiä, tapahtumia, elämää. Yritän etsiä kaikesta vastaantulevasta sen oman kauneuden. Hohdon. Nauttia siitä. Muistaa sen. Vaalia. Mutta joskus on vain pakko kohauttaa olkia. Hengähtää.
Toisaalta voisi pohtia vanhaa sanontaa "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan." Jos ihmisen sielu rappeutuu, näkeekö hän ympärillään muuta kuin rappeutumista, harmautta, kylmyyttä? Mutta siihenkin toimii sama lause: HANKI ELÄMÄ! Hanki positiivisia asioita. Näe taivaan sini. Näe metsän villiheinän sävyt auringossa, näe niiden elegantti tanssi tuulessa. Näe kuinka villiheinän peittämä mäki johtaa suoraan taivaan sineen. Riivi ne harmaat naarmuuntuneet lasit, jotka kääntävät katseesi vain omaan napaasi, pois päästäsi ja näe ympäristösi. Minä en sitä voi tehdä puolestasi. Kukaan ei voi tehdä sitä puolestasi. Vain sinä. Vain sinä voit hankkia itsellesi elämän. HANKI ELÄMÄ!
keskiviikko 28. toukokuuta 2014
Itsesäälissä möyrimisen ihanuus.
Ai, että se on ihanaa. Kuin neljännes kilon levy Fazerin sinistä. Makeaa, paksua ja suussa sulavaa. Ja jossain vaiheessa lentää yrjö. Mutta sen hetken. Ai, että. Itsesäälin ihanuus. Kauneus. Tunnen möyriväni siinä joka ikisellä kilollani. Kuin sulaneessa suklaassa. Piehtaroin. Joka ikisellä syyllisellä solullani. Joka ikisellä solulla, joka tekee minusta huonon äidin. Huonon vaimon. Huonon ihmisen. Huonon eläimen omistajan. Epäonnistujan. Ihmisen, joka ei pärjää edes tavallisessa harmaatakin harmaammassa arjessa.
Ja sitten nousen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)