Aikoinaan isännän kanssa sovittiin, että meidän lapsille ei huudeta ja näytetään lapsillekin mallia siitä, miten aikuisetkin keskustelevat asiat selviksi eivätkä raivoa toisilleen. Unohdettiin kaksi pikku juttua: a) Isäntä on normaali suomalainen mies. b) Kun mua alkaa vituttaa kuin pientä oravaa, vaikenen totaalisesti. Vuodet vierivät hiljaisuudessa kunnes opettelemme huutamaan. Ensin se oli jopa hieman pelottavaa ja nykyään suorastaan nautittavaa. Puhtaan punaisen huudon mukana kaikki negatiiviset höyryt pääsevät sisältä ilmaan pakahduttamasta sielua puristuksiin. Lapsetkin ovat oppineet huutamaan entistä tehokkaammin ja usein huuto päättyykin nauruun, kun mitättömästä valtavaksi paisunut asia palaakin mitättömään muotoonsa huudon mukana. Niin lapsilla kuin aikuisilla. Olenkin alkanut nauramaan, että sopisimme paremmin elämään temperamenttiseen italialaiseen yhteisöön kuin hiljaiseen kaiken nielevään suomalaiseen naapurustoon.
Kun ihmiseltä on huuto kielletty, kiteytyy negatiivisuus usein helposti suoranaiseen ilkeyteen ja toisen tahalliseen satuttamiseen. Kun paha ilma ei pääse purkautumaan ulos, jää se kiertämään kostamisen ja katkeruuden viuhkana, joka ruokkii itse itseään lisää ja loputtomiin. Ollaan niin helvetin kehittyneitä henkisesti, että puretaan paha mieli treenaamiseen, käsitöihin, taiteeseen. Ja siellä se alla silti kytee. Kylmänä kuin kivi. Painaen sydäntämme alaspäin ja odottaen liekkiin humahdusta jälleen, Uudestaan ja uudestaan. Mutta ei saa huutaa! Hallitse itsesi, hillitse mielesi, pura asia kuten aikuisen ihmisen kuuluukin. Ja siellä se vaan kytee ja kytee. Loputtomiin. Pääasia, että näytämme ympäröivälle yhteiskunnalle kuinka hallittuja ja sivistyneitä olemme. Sivistyneet ihmiset eivät huuda. Onneksi olen juntti.
